"Kyllä sitä itsekin luulen. Minä olen jo väsynyt siihenkin seurusteluun, jota me täällä vietämme".
Ja nämä molemmat toivehikkaat pojat antoivat väsyneinä silmälautainsa vaipua ja kuljeksivat käsi kädessä eteenpäin, tuprutellen sikaariansa, juuri kuin olisivat olleet pari pariisilaisveitikkaa maapihkalla päällystetyllä katukäytävällä.
Äidit seisoivat akkunan edessä ja ihailivat heitä.
"Me saatamme ylpeillä pojistamme", lausui rouva Verlund. "He ovat toisensa kaltaiset, ikään kuin veljiä olisivat, ja kauniita ja sieviä he ovat kumpainenkin".
"Ja lahjakkaita," lisäsi rouva Falk.
"Se on varmaa. Ferdinandilla on erinomainen pää. Jos hän vaan tahtoisi hiukkasta enemmän työskennellä".
"Mutta näethän, että hän on niin nuori vielä. Lorenz on ahkera; mutta sitäpä tarvitaankin, koska hän aikoo lukea. Saatte nähdä, rouva Verlund, että meille kyllä tulee iloa pojistamme. Eihän meillä olekaan muuta kuin yksi kummallakin".
"Ja nepä ovatkin ainoat, joiden hyväksi me elämme".
He seisoivat siellä ylpeinä ja onnellisina ja näkivät tulevaisuuden valoisana ja loistavana kuin auringonpaisteisen lokakuunpäivän syksyisessä loistossaan.
Eivät he sattuneet ajattelemaan, ettei siinä vielä ole riittämään saakka, että äiti poikansa hyväksi ainoastaan elää, vaan hänen usein täytyy myöskin taistella — vieläpä hänen tulevaisen onnensa tähden kuollakin.