Eräänä pimeänä kevätpäivänä rouva istui yksinään salissa. Lorenz oli nukketeaattereineen lukon takana, ja tilanomistaja viipyi kaupungissa.
Ulkona satoi, ja rouva Falk tunsi sydämessään niin kummallista ahdistusta.
Kait se oli tuo kolkko ilma, joka hänessä semmoista vaikutti. Hän oli aina niin heikkohermoinen.
Hän kuuli vaunujen tulevan. Se oli kaiketi hänen miehensä. Nyt kuului askeleita etehisestä, ne olivat hänen; mutta ne olivat nyt tavallista raskaampia.
Ovi temmattiin auki, ja hän hoippuroitsi huoneesen ja vaipui tuolille, hän, tuo voimakas mies, ja nyyhkytti kuin lapsi.
Rouva Falk nousi säikähtyneenä.
"Mikä nyt on, Falk?"
"Minä olen häviöön syösty", ähkyi hän. "Kaikki on mennyttä. Tukkukauppias Verlund on halvaukseen kuollut eikä hänen omaisuutensa riitä hänen äärettömiin velkoihinsa, ja minä olen useampien tuhansien takauksessa, jota paitsi minulla vielä muutenkin on velkoja. Juuri nyt minä luulin, että hän saattaisi minua auttaa, ja silloin hän minut päätäpahkaa onnettomuuden kuiluun vetää".
Rouva Falk seisoi kalpeana ja vapisi.
"Onnettomuus on siis kumminkin tullut. Minä olen sitä kauvan odottanut. Kestä se kuin ainakin mies, minäkin naisena tahdon sen kestää".