"Niin, näetkös, ei tohtori ollut silloin kotona, kun minä sinne menin, ja minä istuin hänen työhuoneessaan, ja sitten hän tuli sinne, leivoksia ja hilloa lautasella, ja sitten hän taputti minua päähän ja pyysi minua syömään. Oi, kuinka hän oli hieno ja suloinen, ja yks kaks, täällä rinnassani alkoi tuntua niin kummalliselta. Vaikuttiko Ingeborgikin sinun rinnassasi niin kummallisia tunteita?"

"Juuri samoin", vastasi Vindahl huoaten.

"Mutta en minä tahtonut syödä, ja kun hän minulta kysyi, miksi en syö, vastasin minä, että mieluummin ottaisin sen ruusun, joka hänen rinnassaan oli. Eikös se ollut sievästi sanottu? Ja sitte hän nauroi, mutta punastui myös; niin, Vindahl, hän punastui todellakin ja antoi minulle kukan ja sanoi, että nyt minun pitäisi syödä hillot ja leivokset, ja tiedätkös, mitä hän sitten teki?"

"En".

"Arvaa!"

"Hän suuteli sinua".

"Niin, ajattelepas, keskelle suuta. Se maistui paremmalta kuin kymmenen pönttöä hilloa. Kun tohtori tuli, niin minä jo silloin olin koko hammassäryn unhottanut; mutta hammas oli vedettävä kaikessa tapauksessa".

"Missä ruusu on?"

"Täällä — housuntaskussa. En tahtonut äidille sitä näyttää; mutta neitsy Mikkelsenille minä sen näytän".

Hän juoksi ulos rapuille ja huusi: