Keskellä kappelin lattiata oli seppeleillä ja kukkavihkoilla peitetty arkku, ja toisia seppeleitä ja kukkakimppuja surupukuiset naiset siihen herkeämättä kiinnittelivät.
Norderudin matami seisoi jäykkänä ja vakaisena, mutta muuten tavallisessa tajussaan arkun vieressä pienen pöydän ääressä, otti käyntikortit seppeleistä ja antoi kullekin piioista kuoreen pistetyn mustareunaisen kortin, johon oli painettu:
Sydämellinen kiitos myötätuntoisuudesta.
Beate Falk.
Ensimmäisellä penkillä arkun yläpuolella istuivat rouva Falk, rouva Verlund ja rouva Vindahl, kaikki kolme mustiin pukeuneina. Rouva Falk piti melkein koko ajan nenäliinaa kasvojensa edessä ja nyyhkytti. Molemmat toiset rouvat itkivät äänettä ja taputtelivat lohdutellen häntä olkapäähän.
Lorenz istui hänen vieressään kalpeana ja vakavana. Hän oli sievä surussaankin hienoissa mustissa hansikkaissaan ja uudessa ylioppilaslakissaan, jonka pitkä silkkitupsu riippui toiselta puolella kuin raskas musta höyhentöyhtö.
Hän mietti, mietti niin paljon istuessaan siellä kappelissa isänsä arkun vieressä. Hän näki hänet selvästi, tuon mittavan, voimakkaan miehen, joka päivä päivältä köyryselkäisemmäksi kävi ja jonka askeleet puodin ja asunnon välisiä rappusia astuessa yhä raskaammiksi muuttuivat, siksi kunnes ei hän lopulta enää kyennyt sinne alas menemään. Silloin täytyi äidin mennä hänen sijaansa. Siellä oli niin kylmä, niin kouristelevan kylmä siellä alhaalla, ja hänen hienot kätensä tulivat turpeiksi ja punaisiksi; mutta täytyihän hänen hoitaa liikettä, ja sairasta hän myöskin hoiti. Joka hetkisen kuluttua hän juoksi ylös nähdäkseen, puuttuisiko häneltä mitään. Ja kun hän iltasella oli puodin sulkenut ja tullut ylös väsyneenä ja nääntyneenä, niin — hän valvoi yönsä.
Ja Lorenz, mitä hän teki? Ei niin mitään. Et hän ollut sen jälkeen juuri mitään tehnyt, kun oli ylioppilaaksi päässyt. Ylioppilas-aikansa alussa, niin kauvan kuin isä terveenä oli, täytyihän hänen levätä tutkintojensa jäljestä. Sillä tavalla hän kulutteli kaiket päivät ja mittaili katuja, ja iltasilla hän oli "Ylioppilaskunnassa". Hän kuului jo sikäläisten johtajien joukkoon. Olipa hän kirjoittanut jo oivallisen tulijaisrunon ja pitänyt monta puhetta, ja nyt joulun edellä piti teaatterinäytäntökin toimitettaman. Hän oli luvannut alkajaissanat kirjoittaa, ja hänen piti yhtenä jäsenenä erästä kappalettakin näyttelemän.
Mutta sitten isä sairastui. Se oli harmillista, sangen harmillista. Nyt hänen täytyi olla kotona suuremman osan päivää eikä saattanut enää iltasilla "Ylioppilaskunnassakaan" käydä.
Hän istui kotona ja yritteli lukea hiukkasen ja kirjoitella hiukkasen; mutta eipä se tahtonut menestyä. Silloin tällöin hän tirkisti isän huoneesen, antoi hänelle vettä ja lääkkeitä ja korjasi vähän hänen päänalaistansakin. Siinä oli kaikki, mitä hän voi tehdä: mutta isä oli kiitollinen ja katseli poikaansa mitä lempeimmin silmin. Sitten tuli jouluaamu, ja kun kellot parhaallaan aamusaarnaan kutsuivat, silloin hänen hellä silmäyksensä viimeisen kerran hyväili vaimoa ja poikaa, ja silmät sulkeutuivat viimeiseen uneen.