Lorenz oli vieläkin ne näkevinänsä istuessaan siellä kappelissa äitinsä vieressä. Nyt hän oli äidin ainoa tuki, ja nyt hänen pitäisi myöskin työhön ryhtyä, niin ettei äidin enää kauvoja tarvitsisi siellä siivottomassa puodissa seisoa.
Kellot alkoivat soida ja muutamia saattovieraita tulla.
Lorenz silitteli hansikkaitansa ja pani ylioppilaslakkinsa suoraan. Oli sentään sangen hauskaa tällä tavalla murhenäytelmässä päähenkilönä olla, kulkea lähinnä arkkua papin rinnalla ja seisoa alhaalla haudan reunalla ja puristaa kaikkien vierasten käsiä.
Jospa edes tulisi paljo hänen ylioppilas-tovereitaan, niin että saattojoukko oikein pitkäksi venyisi!
Oikein: niitä tuli paljo. Kappeli täyttyi vähitellen.
Vindahl nilkutti äänetönnä ympäriinsä ja jakeli mustareunaiselle paperille painettua huolirunoa, urkuri soitti virren alkusäveleitä ja orpokodin lapset lauloivat, ja sitten pappi piti puheen.
Kyllä se oli tosiaankin hyvä puhe; mutta ei siitä Lorenz juuri paljoa kuullut. Ei hän voinut pitää ajatuksiansa koossa. Hän mietti niin paljon, niin mielettömän paljon.
Loppuvirsi oli veisattu, vasituiset kantajat nukkavieruisine, korkeine hattuineen kohottivat arkkua, ja sitten tuo synkkä jono lähti liikkumaan alaspäin pitkin auringonpaisteisia käytäviä, ja lumi narisi saattojoukon jalkojen alla.
Juhlallinen toimitus oli suoritettu.
Lorenz ja hänen äitinsä sekä Norderudin puolisot nousivat katettuihin vaunuihin — ylellisyys, jota he eivät olleet itselleen suoneet, sitten kun Falkestadissa asuessaan.