"Et sinä saa minua niin pian jättää, äiti. Sinun täytyy täällä elää minun kanssani, kunnes tulen suureksi ja ylistellyksi, niin että minä voin sinulle hauskan kodin hankkia. Hyvää yötä, äiti!"
Äiti suuteli häntä otsaan.
"Hyvää yötä, Lorenz, nuku makeasti ja uneksi suloisesti. Unelmat kuuluvat nuoruuteen".
Lorenz meni huoneesensa.
Äiti istui vielä hetkisen mietteissään.
Sitten hän nousi, riisui pois helmikoristeen ja alkoi lamppuja sammuttaa.
Juhla oli mennyt. Se oli kyllä ollut surujuhla, mutta juhla kuitenkin.
Se oli ollut juhlapäivä, jona hän oli saanut levätä ja itkunsa itkeä.
Huomenna ei hän enää saisi surrakaan rauhassa. Hänen täytyisi jälleen alkaa iloton, jokapäiväinen taistelunsa, taistelu poikansa tulevaisuuden puolesta.