"Se on kiltisti tehty. Hän onkin kait jo iso tyttö?"

"On, ja kelpo tyttö myös. Nyt, kun isä ja minä poissa olemme, hän hoitaa koko taloutta".

Norderudilaiset matkustivat iltajunassa. Lorenz ja rouva Falk saattoivat heitä rautatien asemalle, ja sieltä äiti ja poika käsikkäin palasivat kotiinsa.

Lunta oli paksulta kaduilla ja raskasta oli käydä sekä kouristelevan kylmä; mutta heidän huoneessaan oli lämmintä ja hauskaa.

Tomine oli tehnyt tulen uuniin ja sytyttänyt pari lamppua, ja tässä kirkkaassa valossa kiilsivät kullatut huonekalut ja kynttiläkruunun särmiöt kuin juhlassa.

Ja nyt olikin juhla, surujuhla.

He olivat molemmat niin kauniita ja sieviä siinä seistessään, poika seurustelupuvussa ja äiti aistikkaassa suruvaatteuksessa, kivihiili-koristus kaulassaan ja päävaatteus mustista helmistä, jotka lampun valossa kimeltelivät.

"Nyt me olemme yksinäiset, vallan yksinäiset", sanoi äiti ja silitteli poikansa tummia hiuksia.

"Me tulemme niin hyvin toimeen yksinämme, äiti. Onhan meillä kaunis kotimme, jossa kaikki on niin lämmintä ja valoisata ja hauskaa".

"Mutta jos sinä nyt jäisit yksiksesi, vallan yksiksesi, poikaseni, niin minä pelkään, ettet sinä tulisi toimeen, ja silloin kotikin häviäisi".