Siellä istui rouva Falk silmät alaspäin luotuina ja leikki ujoillaan ohjelmallansa. Hän tunsi olevan useita, jotka häntä kiikareillaan tähystelivät. Hänpä se oli kappaleen tekijän äiti. Hänen vieressään istui rouva Verlund sinikiuhtavassa silkkikameessaan, samassa, joka oli hänen yllään Lorenz Falkin ripillelaskijaisissakin ollut. Nyt oli hame jo vähän haljastunut, ja niinpä hän oli itsekin, eukko raukka. Ferdinand seisoi penkin päässä ja kiikaroitsi naisia. Hän oli eilen Parisista tullut. Ei Lorenzkaan vielä ollut häntä puhutella saanut. Hänellä oli heloittavan punainen kaulahuivi ja ulkomaalainen, vähäsen nukkavieru puku. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniit, mutta hiukkasen pöhistyneet, ja Lorenz sattui vastoin tahtoansakin ajattelemaan Finneä, semmoisena kuin tämä ensi kerran Falkestadiin tuli. Mutta sielläpä istui Finnekin — miten hänen hiuksensa olivat harmaantuneet! — rouva hänen vieressään. Sepä oli kauheata, miten Gusta Londemannin ruumis oli laventunut! Etäämpänä salissa istuivat Vindahl ja hänen rouvansa. Hekin olivat tulleet Lorenzin ensi askelta näkemään.
Uvertyyri soitettiin. Hän vetäytyi takaperin kulissien väliin. Esirippu oli nostettava.
Kappaleen ensimmäisessä kohtauksessa esiytyivät Meydling ja Pedersen, molemmat naisina. Yleisö oli mitä mainioimmalla tuulella, ja kun Pedersen, joka seisoi siellä ujona ja viatonna valkeassa hameessaan, suunsa avasi ja pari peruslauselmaansa mainitsi, rehahtivat ensimmäiset yhteisnaurut ilmoille.
Meydling meni; neiti Pedersen haasteli kotvasen yksinään, ja sitten Lorenz Falk astui näyttämölle. Hän näytteli keikarina. Se osa sopi hänelle erinomaisen hyvin, ja hän sai innokkaita käsientaputuksia sekä kappaleen tekijänä että näyttelijänä. Hänellä oli rakkauskohtaus avomielen kanssa, ja tämä lepäsi hellästi hänen rinnallaan, selin yleisöä kohden. Yhtäkkiä hänen takapuolensa muuttui tavattoman litteäksi. Kovaa naurun kikerrystä kuului. Hän astui pari askelta. Hillitsemätöntä naurua kaikui salissa. Siinä se kelletti matami Veiden tyyny keskellä näyttämöä. Pedersen katseli kauhistuneena hetkisen tuota pudonnutta vahvikettaan — turnyyri ei silloin vielä ollut keksittynä — kumartui kiireesti, kaappasi sen kainaloonsa ja syöksähti ulos.
Ei yleisö nauranut enää, se hurmaantuneena oikein ulvoi; ja kun sitten Lorenz taasen lausui: "Hän on kuin hento kuusi tunturin huipulla", ei tuntunut ilo lopulleen joutuvan.
Yleisö oli innostunut heti alussa, nauru ja kättentaputukset seurasivat myötäänsä kappaleen kulkua, ja niin se oli suosion saavuttanut.
Pedersen sai veljenosan suosiosta. Kun hän jälleen astui esiin paremmin varustettuine vahvikkeineen, otettiin häntä vastaan kuin itse Kristina Nilssonia.
Ainoa, jota tämä onnettomuus kaiveli, oli matami Veide. Hän istui itkien vaatetushuoneessa ja sanoi, että häpeä oli hänen, ja vannoi kovasti ja kalliisti, ettei Pedersen niin kauvan kuin hän, itse matami Veide, eli, milloinkaan enää itse saisi takavarustuksiaan kiinni sitoa.
Näytelmä oli loppunut, ja Lorenz oli monen monituista kertaa esille huudettu.
Nyt alkoi yleisö ulos virtailla. Ainoastaan muutamia ylioppilaita ja näyttelijäin läheisimmät tuttavat olivat jäljellä ja vartoilivat joukoissa taiteilijoita, jotka tulivat alas näytelmäpuvuissaan. Naiset tietysti saivat osakseen suurinta huomiota ja jotenkin julkeata armastelua.