Ei Lorenzkaan ollut pukuansa muuttanut. Hän oli vaan suuret irtonaisviiksensä pois jättänyt, ja siinä hän seisoi keikaripuvussaan, joka hänelle sopi mainion hyvin, ja sai onnentoivotuksia joka haaralta. Hänpä se illan sankari nyt olikin.
Rouva Falk seisoi poikansa rinnalla, ja ilo oli hänen poskiinsa hienoa punaa levittänyt.
Tämä juhlallisesti valaistu sali, tämä loistava yleisö, joka riemuitsevin "hyvä"-huudoin hänen poikansa nimeä matki, nämä mielistelyt ja nämä lämpimät kädenpuristukset, kaikki tuntuivat hänelle kuin kauniilta unelta.
Nyt oli jo kappale syksyä kulunut, ja pian oli jo vuosi siitä vierryt, kun hänen miehensä kuoli, ja tämä ilta oli päivänvälähdys hänen synkässä elämässään.
Finne raivasi itselleen tien Lorenzin luokse ja puristi hänen kättänsä.
"Onnittelen, ystäväni! No, minua se ilahuttaa, kun entinen oppilaani minulle kunniata tuottaa. Mutta sinun täytyy tervehtiä vaimoanikin, ensimmäistä rakastettuasi. Eikös hän ole herttainen, mitä? Sinä saat olla minulle kiitollinen, kun hänet sinulta riistin. Olisipa kait hauskaa ollut, jos hän olisi täällä morsiamenasi tänä iltana ollut, ja sinä olisit häntä näytelmän jälkeen suudella saanut", lisäsi hän hiljemmin.
Lorenz puristi hämillään Gustan kättä. Häntä hävetti, että tämä lihava, punatukkainen nainen, kasvot näppyjä täynnä, oli kerran hänen nuoruutensa ihanteena ollut.
"Meidän täytyy toisiamme useammin tavata", jatkoi Finne. "Mekin olemme tänne pääkaupunkiin muuttaneet. Gusta pitää asuma- ja hoitolaitosta, mutta ei hänellä ole ainoatakaan asujaa eikä hoidettavaa, ja minä annan kieliopetusta, mutta ei minulla ole ainoatakaan oppilasta. Sillä tavalla, näetkös, me tulemme mainiosti toimeen. Kas, täällähän onkin pelkkiä vanhoja tuttavia! Hyvää iltaa, hyvää iltaa, rouva Vindahl, mitenkäs nyt hurisee?"
Rouva Vindahl tervehti punehtuen entistä henttuansa.
"Nytpä kait jo on aika lähteä kotiin",sanoi rouva Falk.