— Silloin tarvitset sinä vähän soodavettä. Tule nyt! — Mitä sinä nulikka sanot, hä? Sinullako olisi vastaankännistelemistä kun me ravintolaan menemme.
— Ei isä, siitä tulee kauhean hauskaa.
— Tuleeko siitä hauskaa, sinä hulttio. Uskot kenties, että lähdemme juopottelemaan. Voit olla iloinen, jos saat lasin maitoa ja leivoksen!
— Leivoksen syön hyvinkin, mutta maito — se ei mene alas, sitä saan kyllin kotona!
— Oo sinä vekkuli, silloin voit hyvinkin saada lasin punaviiniä, sanoi hän, otti poikaa korvasta ja ystäväänsä käsivarresta kiini ja suuntasi matkan Kuninkaan uudelle torille päin.
Pian olivat he à Portan vierasvaraisissa huoneissa. Siellä oli suuria posliinivaaseja ja troopillinen ilma.
Vanha Gianelli seisoi tiskin vieressä ystävällisenä ja rakastettavana, hänen sivullaan seisoi "Paul kamariherra", kaunis Paul, naisten lemmikki, jonka sysimustat silmät välkähtelivät kaasuliekkien valossa sisääntulevia tervehtiessään hienolla, kohteliaalla hymyllä.
Huoneus oli jotenkin tyhjä, palvelijoilla ei ollut juuri mitään tekemistä. Kaikki sveitsiläiset, niin oikeat kuin keinotekoisetkin, seisoivat ryhmässä pöydänneen luona hiljalleen puhellen. Ensimmäisessä naisten huoneessa istui tupakin savua pelkäävä herra ja kirjoitti sekä muuan emansipeerattu nainen käherrettyine hiuksineen ja iorgnetteineen syöden voileipäänsä ja väliin baijerin olutta maistellen.
Herrain puolella istui pari vanhempaa gentlemannia edessään "caminadensa" ja kuvalehtensä, kaksi luutnanttia saivat juuri myöhäisen absinttinsa ja keskimmäisessä huoneessa joivat samppanjaa muutamat äänekkäät nuoret paroonit ja tukkukauppiaitten pojat, jotka olivat tulleet paremmilta päivällisiltä frakissa ja valkeassa kaulaliinassa. Belskov ei edes viitsinyt puistaa turkkia päältään. He istuivat pöydän luo ja tilasivat soodavettä.
Sitä tuotiinkin pian. Täällä oli hyvin lämmin ja Belskov oli jotenkin väsynyt.