Kapteeni tahtoi sitte, että heidän pitäisi saada hiukan konjakkia ja vettä. Sitä saivatkin ja sytyttivät sen jälkeen sikarit. Keskustelu sujui vilkkaasti ja nuo vanhat tuttavat olivat hyvin huvitetut muistellessaan nuoruutensa aikoja, jonka kirjavat pikkukuvat nyt ikäänkun kokoutuivat suuremmaksi tauluryhmäksi.
Pikku Kristian istui ja herkuttelihe punaviinineen ja leivoksineen kuunnellen nuoruuden-ystäväin keskustelua, joka tuli yhä iloisemmaksi. Belskovinkin kalpeille poskille kumpusi hiukan punasta ja silmänsä saivat taasen entisen loisteensa. Hän nousi:
— Ei, nyt täällä on liiaksi kuuma. Parasta kun viskaan turkin päältäni!
— Annahan olla, niin lähdemme, sanoi kapteeni.
— Nytkö jo? Juuri paraiksihan vasta olemme päässeet puhelun alkuun.
— Niin, isä, täällä on niin hauska istua.
— Pidäppä suutasi, pentu! Sinusta kenties olisi hauskaa saada pieni ryyppy ja paperossi? Vai miten? No niin, mars vain! Me menemme nyt minun kotiini, sanoi hän kääntyen Belskoviin. — Vaimoni siellä odottelee iltasineen. Sinäkin voisit syödä kanssamme.
— Mitä sinä nyt aijotkaan. Esitellä minut vaimollesi kello yhdeksän iltasella.
— Oo, sinun ei tarvitse pelätä tulevasi mihinkään kreivin salonkiin, sinä tulet vain yksinkertaiseen porvarihuoneesen. Seuraa nyt vain! Minä asun tässä aivan lähellä Rantakadun varrella. Kenties sinua huvittaa nähdä millaiselta tämmöinen merikarhu kuin minä näyttää satamassa maatessaan.
He lähtivät. Kulkivat suuren portin kautta kartanolle, sitte sen poikki ja viimein jyrkkiä, pimeitä rappuja ylös.