Belskov seisoi vakavana ja miettiväisenä pienoisia katsellen. Rouvakin oli tullut sisään. Hän painalsi pienen vaalean päänsä miehen leveää rintaa vasten ja lempeä uhkuvin silmäyksin katseli häntä.
— Eikö totta, sanoi kapteeni ja hyväillen kiersi kätensä vaimonsa vyötäisille, — että se antaa merimiehelle tarmoa taistellessaan luonnonvoimien kanssa, kun tietää omaavansa semmoisen rauhan ja vapauden sataman, kuin tämä minunkin pieni pesäseni, johon voi tyyneesen pujottautua.
— Jospahan minullakin olisi moinen satama, sanoi Belskov kevyellä huoahduksella. Sinä kellut merellä, minä ravintolaelämän lainehilla. Kumpasellakin käy tyrskyjen mainingit, kumpasellakin on salakaria.
— Olet oikeassa veikkoseni, koetappa vaan pyrkiä satamaan sinäkin!
* * * * *
Belskov astui huoneesensa ja kopeloi tulitikkuja, joita nähtävästi ei löytänyt. Hänen onnistui kuitenkin kaataa eräs pöydällä oleva lasi kumoon, kompastui sitte johonkin laattialla olevaan esineesen, joka tarkemmin tunnustellessa sukeusi tulitikkulaatikoksi.
Hän sytytti sitte komean divaanipöydällä olevan lampun ja katseli ympärilleen.
Huone oli hienosti sisustettu, siitä hän itse oli pitänyt huolta. Mutta se oli kylmä, puistuttavan kylmä ja kauhean epämiellyttävä.
Rouva, jonka luona hän asui, oli poissa jokainen arkipäivä ja silloin oli piika vapaa aina aamusta pitäen. Oltiin siten muka säästäväisiä.
Hänellä oli aamupäivällä ollut vieraita, nuoria miehiä, kuten hän itsekin. Samettialbumin ja valokuvien keskellä pöydällä oli puoliksi tyhjiä sherrylasia, kukkuroillaan täysi tuhkasäiliö ja tyhjiä seltteripulloja, brysselimattoa koristivat pullontulpat ja tulitikunpätkät ja kullankirjaellulle sohvapeitteelle oli viskattu sikarinpätkä.