Kylmä värähdys hivahutti häntä. Hän sulki ikkunan. Aamupäivällä oli hän sen avannut haihduttaakseen hiukan tupakinsavua ja viinien höyryjä ja sitte se luonnollisesti oli saanut olla niine hyvineen.
Hän harjaeli sohvan kädellään.
Siellä alhaalla Freybertissä uinuvat pikkulapset väsyneinä, se on toki paljoa hauskempaa kuin venyä tässä sohvalla kuin mikähän sikarinpätkä.
Hän kietousi turkkiinsa ja viskausi sohvan nurkkaan polttaakseen sikarin.
Varsin ihmeteltävää miten hauska siellä oli. En ole pitkiin aikoihin viettänyt eloisampaa iltaa kuin kapteenin luona tänä iltana.
Hän istui sohvan nurkassa pää alas herpouneena ja aatteisin vaipuneena. Ovi avautuu hiljalleen ja sisään astuu Rikke Brauner, kapteenin käly. Hän oli puettu varsin kuin erotessaan muutamia hetkiä sitten: mustaan villaleninkiin ja hieman veikistelevään, valkeaan, punonnaiskoristeiseen etuliinaan.
— Mutta hyvä neitiseni, mitä tahdotte täällä tänään? kysyi Belskov ihmetellen.
— Minä tahdon ainoastaan hiukan järjestellä, sanoi hän tyynesti. — Täällä on kaikki kauheassa epäkunnossa. Istuos alallasi vain.
Sitte hän keijukaisena liiteli ympäri, pyyhki tomun valkealla esiliinallaan ja samassa tuokiossa oli tuo pikkukäsi saanut kaikki parhaimpaan järjestykseen.
— Kas niin, nyt pitää minun mennä, sanoi hän ojentaen kättään hänelle.