— Ja sitte?
— Siitä on jo aikoja kulunut kun luin sen kirjan, mutta jos oikein muistelen — sitte he kihlautuivat.
Lave ei vastannut mitään, vetihän vain syvän henkäyksen.
— Nyt olemme perillä.
Hän avasi veräjän ja asetti Lotan nurmikolle. He olivat pienessä, reheväkasvuisessa lehtipuistikossa. Se oli pieni kosteikko keskellä hiekka-aavikkoa.
Kirkko sijaitsi ylhäällä mäellä.
— Odottakaa täällä hetkinen, minä juoksen haudankaivajan Briitalta avaimia hakemassa.
Lotta ojensi hänelle kätensä.
— Kiitoksia kyydistä, sanoi hän päätään nyökäyttäen ja katsoi niin ystävällisesti häntä silmiin.
Lave oli jotenkin punainen kasvoiltaan: hänen oli lämmin ja eipä kumma jos olikin tuommoisen huvikävelyn perästä.