— Eikö liene paras kun säästätte kiitoksenne siksi kunnes matka on lopussa. Tehän olette ottaneet paluupiletin.
Lotta seisoi ja katseli tuota voimakasta vartaloa kunnes se katosi puitten taakse. Sitte hän istui alas ruohikkoon ja solmi babyhattunsa nauhan lujempaan.
Lave palasi haudankaivajan Briitan kanssa, jolla oli kirkonavain ja kolmisin nousivat he sitte mäelle.
Siellä seisoi tuo vanha, jotenkin suuri kirkko puoliksi hiekkaan hautauneena.
Oli jotenkin vaikea päästä ovesta sisälle, hienoa lumivalkeaa lentohiekkaa kun oli kokoontunut sen eteen. Näytti kun oltaisiin keskellä talvea ja valkoisia lumikinoksia.
Mannermaan puolella kirkkoa, joka oli paremmin tuulelta suojattu, nähtiin muutamia huonosti hoidetuita hautakumpuja murtuneine ristineen ja muine muistomerkkeineen.
He astuivat kirkkoon, tuohon suureen alastoman näköiseen, kylmään huoneesen, jonka seinät olivat valkeiksi rapatut ja laattia punaisista tiilistä.
Alttari oli verhottu valkealla liinalla ja sen päällä oli neljä kirkkaaksi hangattua messinkistä kynttiläjalkaa. Kahteen oli pistetty värjätyistä ruohoista tehdyt vihkoset, toisissa oli kaksi rottain järsimää kynttilää.
— Me emme voi niitä sytyttää koskaan, sanoi haudankaivajan vaimo. — Semmoista ne tekevät rotat kirkossa.
Nuo julkeat elukat olivat nakerrelleet itse alttaritauluakin; "pyhältä äidiltä" syöneet nenän vieläpä tehneet apostoleinkin kanssa tuttavuutta.