Ympäri alttarin oli madonsyömä, puinen reunus ja itse kohonne, jolle polville laskeutaan, oli ainoastaan laudasta ilman vähintäkään pehmeämpää päällystää tai verhoa. Eipä löytynyt edes pastorille laattiamattoa, tiilisellä laattialla vaan piti hänenkin seisoa. Ainoat koristeet, ja nekin ehkä vähemmin sopivia, olivat kirkon seinustalla riippuvat, valkeasta vaatteesta tehdyt ja pitkillä valkeilla silkkinauhoilla somistetut hautuuseppeleet.
— Miten tämä on autio ja kylmä, sanoi Lotta hiukan väristen.
— Täällä mahtanee talvella olla oikein hirvittävää.
— Täällä käykin jumalanpalveluksessa ainoastaan muutamia ihmisiä, korkeintaan tusinan verran, sanoi haudankaivajan vaimo. Ne käyvät mieluummin tuolla uudessa, kauniissa metodistikappelissa.
Samassa temmastiin ovi auki ja muuan pitkänsoikale tyttö tulla kopisteli puukenkineen pitkin Iaattiaa.
— Äiti, äiti, puuro palaa pohjaan!
— Herra Jumala! huudahti haudankaivajan Briitta. Sen olen minä kokonaan unohtanut! Herrasväki suo minulle anteeksi, että minun täytyy nyt lähteä. Olkaa täällä vain niinkauvan kuin haluttaa. Minä kyllä tulen sitte jälemmästä sulkemaan, täällä kun ei ole mitään, jota kukaan viitsisi varastaakaan.
Lave pisti lantin hänen kouraansa. Hän niiasi kiireisesti ja riensi ulos tyttärensä kera. Lave ja Lotta jäivät sinne kahden.
He kulkivat ympäri ja katselivat muutamia vanhoja kirkkotuoleja ja maalatuita, katoolisaikaisia veistokuvia.
Muuan näistä esitti sinivöistä pyhimystä, joka kantoi punaposkista, kultaisella vatsavyöllä koristettua lasta.