— Se on pyhä Kristofer, joka kantaa Jesuslasta olkapäällään, sanoi Lotta. — Aivan niinkuin te minua kannoitte, lisäsi hän hiljemmin.
— Siinä tapauksessa lienen minäkin jonkunlainen pyhimys. Me olemme molemmat onnellisia kun olemme saaneet kantaa semmoista taakkaa.
— Opetettiinko teitä Trelleborgin maanviljelysopistossa niin kohteliaiksi? kysyi Lotta. — On aina väitetty ruotsalaisia pohjolan ranskalaisiksi ja tottapa se näyttää olevankin.
Hän seisoi nojaten alttarin reunukseen ja katseli sitä ympäröivää pyöröjakkaraa.
— Se lienee liian kova laskeutua polville. Minä vaan en antaisi tässä kirkossa itseäni vihkiä.
— En minäkään. Mutta minusta näyttää hyvin hauskalta kihlautua täällä. Lave katseli tiililaattiaan. Ja parasta se olikin, sillä Lotta karahti hyvin punaiseksi kasvoiltaan.
— Kihlautua voi missä hyvänsä, sanoi hän. — Minulla on muuan serkku, joka kihlausi rautatievaunuissa matkalla ollessaan.
Lave nosti päänsä ylös.
— Minä en voi ajatella mitään sen kauniimpaa paikkaa kihlautua kuin kirkossa tuossa kunnioitettavan Luojan huoneessa.
Nyt oli Lotan vuoro katsella laattiaan.