— Kyllä, sitä juuri tarkotin. Lotta, jos te vaan tahdotte olla minun.
— Minä kyllä tahdon. Minä pidän sinusta niin, sinä olet niin kaunis, niin kaunis, niin siivo ja niin — hirveän voimakas.
Lave kietoi käsivartensa hänen vyötäsilleen.
— Silloin minä hyvinkin saanen kihlaussuudelman?
— Ei, ei täällä kirkossa Lave, — mutta siellä ulkona kyllä. Me voimme mennä ulos ja — aivan heti.
Ja siellä ulkona korkeain, valkeain hiekkasärkkäin välissä painalsi hän suutelon toisensa perästä Lotan tuoreille lapsenhuulille.
Sitte kulkivat he hetkisen puistikossa. Vaan jopa oli aika ajatella kotimatkaakin.
Alhaalla veräjällä otti Lave hänet taasen käsivarrelleen ja nyt tuntuikin puolta keveämmältä kahlata Falsterbon hietikkoa.
Lotta istui pitäen hänestä kiinni lujalla syleilyllä, mutta hän ei malttanut olla hiukan vetämättä hänen paksuja, vaaleita viiksiään.
— Vou, vou! sanoi Lave ja teki liikkeen ikäänkun purrakseen häntä käteen. — Oletko siinä siivolla, tai muuten pudotan sinut veteen!