Hän oli puettu punervasta sametista ja atlaksesta tehtyyn, pitkään leninkiin, jota vielä vaaleankellervät pitsit somistivat.
Hän oli rouva Breine, tukkukauppiaan vaimo ja tämän miellyttävän kodin valtijatar.
— Minä kyllä tiesin tapaavani sinut täällä, sanoi rouva Breine istua suikahuttaen ystävättärensä viereen. — Miten hauskaa taasen tavata! Ajatteleppa Stella, kun kokonainen pitkä vuosi on kulunut viimme näkemästämme, jolloin olimme tuolla kunnon Pariisissa, minä kuherruskuukausilla mieheni kanssa, sinä eläkerahastosi kustannuksella. Nyt varmaankin voinemme hetkisen käyttää hauskaan puheluun.
— Kun et vain unohtane muita vieraitasi, Fanni!
— Enpä ollenkaan, siitä saat olla varma. Ne ovatkin juuri paraallaan illastamassa.
— Ja kemuissahan me Pariisissakin viimeksi toisemme tapasimme. Olisipas vain isä Breinellä ollut vihiä että hänen vaimonsa oli naamioituna sill'aikaa kun hän itse oli kansalliskokouksessa ja makasi Versaillessa yönsä. Muistatko, miten me eksyimme toisistamme ahdingossa ja saimme mennä yksiksemme kotiin.
Stella huoahti kevyeen ja mumisi puoliksi itsekseen:
— Ah, niitä oopperakemuja minä en niinkään helposti unohtane!
— Mutta etkö tosiaan tahtoisi jotakin syödä?
— En, kiitoksia, minun ei ole nälkä.