— Ja suoraan sanoen, siitä ei sinulle suurta vahinkoakaan tule, sillä täällä ei ole enää yhtään lintua tai kalaa. Kaikki mitä pufetissa löytyneekin, on erinomaista keksintöä. Siellä ovat kaikki mahdolliset ja mahdottomat ihmiset pakkauneet mahdollisimman pieniin huoneisin ja lautaset kukkuroilleen ahdetut kaikkia mahdollisia ja mahdottomia ruokalajeja sekasin, joita sitte syödään mahdollisimman epämukavassa asemassa. Mutta lasin viiniä voinet hyvinkin juoda!
— Ei, kiitoksia, minä olen niin väsynyt ja tarvitsen ainoastaan hiukkasen levähtää.
— Levätä laakereillasi, huomaan. Mutta miten onnelliseksi, tai ehkä paremmin onnettomaksi, sinä olet tehnyt kemusalongin. Koko laattia aivan kirjavoi onnettomien kavaljeerien sydämmiä. Ja kenties olen minä pakotettu lakasuttamaan ne pois ennen tanssin alkamista, muuten pian kompastuvat niihin. Herrathan parveilevat sinun ympärilläsi — — —
— Juuri kuin kärpäset sokeripalan ympäri tai nälkäiset papit hyvien kirkkoherran paikkain läheisyydessä, sanoi Stella ilkamoinen piirre kauniilla, hehkevillä huulillaan. He näyttävät pitävän minua jonkinlaisena elämänleipänä. Mutta suotta he itseään vaivaavat. Minä tahdon olla rakastettu itseni enkä vain rahojeni tähden.
— Pikku hupakko, sanoi Fanni ja viuhkallaan kevyesti ystävätärtään sujautti — oletko sitte niin ruma tai luuletko sinä herrat varsin sokeiksi? Minusta juuri näyttää jalokivi uhkeimmalta kultaan kiinnitettynä.
— Minusta on kaikki varsin yhdentekevää.
— Minä alan ymmärtää sinua. Sydämmesi ei olekaan enää vapaa.
— Vallan oikein, minä olen rakastunut. Ja kun meillä on yksi kerran sydämmessä, ei sinne useampia mahdu.
— Se taasen riippuu kokonaan sydämmen rakenteesta. On sydämmiä, jotka omaavat äärettömän joustavuuskyvyn ja semmoisiin voi mahtua useampiakin. — Mutta ken on se onnellinen? Tunnenko minä hänet?
— Et, sillä minä en tunne häntä itsekään. Minä en tiedä edes hänen nimeäkään ja tuskin koskaan enää saan häntä nähdä.