— No mitä tuntehikkaita päähänpistoja nuo ovatkaan, sanoi rouva Breine päätään puistaen. — Vaan jokaisellahan pitää olla surunsa. Elatushuolien puutteessa hankit sinä itsellesi rakkaudensuruja. Vaan saanenhan minä kysyä — — —?
Muuan käherrettytukka vahtimestari hiipi varpasillaan sisään ja keskeytti naisten puheen.
Vahtimestari Olsen oli aina jotenkin alakuloinen, hän kun alinomaa oli tekemisissä kohmelon ja onnettoman rakkauden kanssa, jotka molemmat olivat luonnollisia seurauksia hänen uutterasta osanotostaan seuraelämään. Kun hän aina öisin joi koko joukon viiniä, niin se sattui päähän ja nähdessään paljon kauniita naisia, syöpyi siitä aina jotakin sydämmeen. Viimmemainituihin hän kyllä ei saanut sattua, ainoastaan nähdä, jota harmittavaa seikkaa hän hiukan epätarkasti nimitti "vantaaliseksi tuskaksi" tarkoittaen tantaalista tuskaa.
— Saanko luvan tarjota naisille jotakin? kysyi Olsen surumielisesti hymyillen ja harmaansinisillä silmillään katsoa pälyellen rouvan täyteläitä rintoja.
— Tahdotteko olla hyvä ja hankkia meille annoksen jäätelöä, sanoi Fanni.
— Viiden minuutin kuluttua voin asettaa sen jalkojenne eteen, rouvaseni.
— Minä toivon että asetatte sen pöydälle.
— Heti, rouvaseni, heti!
Hän suiluttelihe ulos. Fanni katseli hymyillen hänen jälkeensä.
— Seurusteluhalu on tarttuvaista, nyt tahtoo jo vahtimestarikin olla kavaljeeria.