— Mutta parahin Fannini, minähän en ole sanonut sanaakaan.
— Et, mutta sinä olet raivoissasi, sen näen jo nenästäsikin. Se on tavallista pystymmässä.
— Fanni!
— Minähän olen ollut liijan kaunis tänä iltana. Eikö totta?
— Mutta sinähän olet aivan liian vaatimaton.
— Minähän olen veikistellyt liiaksi nuorten herrain kanssa, eikö niin? Minähän olen väikehtinyt yhden kavaljeerin käsivarrelta toiselle, niinkuin sinä erinomaisen sattuvasti lausuit.
— Koko meidän avioliittommehan on ollut yhtä ainoaa keskeymätöntä tanssia.
— Vaan minäpä en totta puhuen luule tanssineeni ruusuilla.
— Ah Fanni, sinä et tiedä miltä tuntuu nähdä kauniin vaimonsa painaltauvan toisen rintaan ja hänen ympärikietouneitten käsivarsiensa hennoillessa kellehtivan valssin pyörtehissä. Nuo kemut, nuo kemut!
— Kiittämätön! Ja kuitenkin ovat muutamat semmoiset kemut tehneet sinutkin onnelliseksi. Muistatko — sitte ei ole kuin puolitoista vuotta — kun vielä istuskelit komeasti kalustetussa huoneessa ja kuitenkin kaipasit huoneesi kauniinta koristetta, nuorta vaimoa, kun aloit huomata, ettei miehen ole hauska yksin asua kuudessa huoneessa — vaan sanoppa missä me tutustuimme toisiimme?