Tämmöinen oli siis tuo heidän ensimmäinen yhtymänsä, jonka hän aina mielikuvituksessaan oli purppuroinut mitä kauniimmilla väreillä, ja syy — oli juuri hänessä itsessään. Mutta kenties ei Felsen enää muistanutkaan tuota heidän pikku seikkailuaan — ja hän, joka vielä yhä kantoi tuota Felsenin antamaa sormusta jonkinlaisena kihlasormuksena, miten hellävaroen hän olikaan sitä hoitanut: kuni ensilemmen puhtainta kukkaa, mikä hänet aina unelmiensa ihannetta yhä lähemmä kohotti. Mimmoinen hupakko hän olikaan ollut, kuka voisikaan luulla meidän proosallisena aikakautena löytyvän tuommoisia runollisuuden pilkahduksia.
Hän nousi, veti hansikkaan kädestään ja katseli sormusta. Hänen rakkautensa oli ollut syvällistä ja puhdasta kuin tuo timantti. Sillä oli ollut harvinaisen lempeä hehku, sillä se sädehti sielun runollisuutta.
Mutta tänäiltana se ei säihkynyt kuten tavallisesti. Kenties hänen silmiään himmentävä kimallus oli senkin loisteen verhonut. Nyt se oli vain viimme kyynel hänen rakkautensa haudalla.
— Mutta hän ei saa koskaan tietää, että se, jonka hän kemuissa kohtasi, olin minä, mumisi hän.
Hän veti tulisesti sormuksen sormestaan. Siinä oli hänen kädessään tuo arvoituksen avain, jolla hän olisi voinut avata itselleen maallisen paratiisin. Ei kukaan, ei edes Fanni, ollut nähnyt sitä. Sen parempi.
— Pois, pois koko sormus!
Hän meni avatun ikkunan luo aikoen heittää sen kadulle, mutta malttautui kuitenkin. Tuo pikku käärme oli niin syvälle hänen sydämmeensä pureutunut, ettei hän voinut nähdä ohitsekulkevain sitä jalkainsa alle polkevan.
— Minun täytyy toimittaa se oikealle omistajalleen jälleen takaisin. Mutta miten saanen tuon onnistumaan niin, ettei hän voine aavistaa mistä se tulee?
Hän etääntyi ikkunan luota ja samalla tapasivat hänen silmänsä pöydällä olevan jäätelölasin. Hänen mieleensä välähti uusi ajatus. Felsenhän oli juuri pyytänyt vahtimestarilta jäätelöä. Mitähän jos antaisi sormuksen — tuossa lasissa.
Hän istuutui kirjoituspöydän luo ja pienen mietinnön jälkeen kirjoitti hän seuraavat rivit paperille: