— Ei, kiitoksia, sen teen itse. Te voitte tarjota vieraille limonaatia.
— Siis lahja Felseniltä, arveli Fanni. Hieno somiste — mutta niin lyhyen tuttavuuden jälkeen! — Mutta sehän onkin luonnollisesti mieheni tähden. Mlnä menen sisään ja kiitän häntä hienosti, en vedä hansikastakaan ollenkaan käteeni, niin saa hän nähdä, että olen ottanut lahjansa vastaan…
Hän meni juhlasaliin ja läheni Felseniä, joka seisoi yksinään eräässä nurkassa:
— Te halusitte jäätelöä, sanoi Fanni. Suvaitsetteko nöyrän palvelijattarenne omakätisesti jättää sen teille.
— Te olette liian hyvä…
Veikistellen ojensi Fanni asetin ja antoi samalla sormuksen välkähtää. Felsen tarttui asettiin mutta oli vähällä pudottaa sen kun silmänsä hivahtivat tuolle sädehtivälle kivelle. Ei siis epäilemistäkään. Sormuksensa oli hän löytänyt, mutta omistajatar, hänen unelmiensa salainen jumaloittu, oli hänen parhaan ystävänsä vaimo. Se oli hämmästyttävää!
— Te katselette sormustani, sanoi Fanni veitikkamaisesti hymyillen. Se on kaunis, eikö niin?
— Kyllä — se — se on — hyvin kaunis.
— Se on muisto ystävältä, joka on minulle hyvin rakas, vaikka olenkin hänet tuntenut ainoastaan lyhyen ajan. Minä olen säilyttävä tämän muistin ja aina pitävä sitä mitä suurimmassa arvossa, sanoi hän keikailevalla niekkauksella ja lähti edelleen käymään.
Felsen seisoi varsin huumeuksissa asetti kädessään.