Sillä välin oli Stella mennyt vahtimestarin luo ja pyytänyt hänen jättämään jäätelön Felsenille.
— Hän on sen jo saanut, vastasi vahtimestari. Tuolla seisoo hän asetti kädessään. Tuolla, katsokaa neiti!
Hän oli oikeassa. Felsen piti talrikkia kädessään ja näytti liikutetulta. Fanni seisoi ja puheli hilpeästi hänen kanssaan. Hänen sormessaan oli jotakin niin hehkeästi säteilevää. Muuten ei hän tavallisesti pitänyt siinä kuin ainoastaan kihlasormuksensa. Mitä tietänee tämä?
Hän jätti salin ja meni kammariin. Mennessään kohtasi hän pari kavaljeeria.
Hän hiipi sisään ja asettausi pianon taa, jossa hän istui piilossa kukkakihermäin keskellä.
Hetkisen jälemmästä tuli Fannikin sisään ja astui kynttiläruunun kohdalle välkähytellen sormusta ja ihaillen sitä. Stella katseli häntä lehtisikermien välistä.
Aivan varmaa, se oli hänen sormuksensa. Mutta kuinka oli Fanni sen saanut? Oliko hän aivan heti lahjoittanut sen pois arvottomana kappaleena? Fanni oli niin vaipunut sormuksen katselemiseen, ettei huomannut kun miehensä astui sisään.
— Jaha, pikku Fanni seisoo täällä yksin. Ethän kumminkaan liene enää suutuksissa?
Hän otti Fannin käden, jota tämä turhaan koki estää.
— Sinä tiedät että minä joskus olen hiukan tulinen ja mustasukkainen, mutta kaikki vaan siitä, että minä pidän sinusta niin paljon ja että hyvin tiedän, etten minä tämmöinen vanha kommakko, voi tehdä sinua niin onnelliseksi kuin ansaitsisit.