— Oletteko tekin, neiti, onneton?
— Ah, varsin onneton!
— Mutta teillähän ei ole vaimoa, joka pettäisi teitä.
— Ei, mutta tuo sama mies on meidän kumpaisenkin onnemme haitta.
— Felsenkö?
— Niin. Minä olen rakastanut häntä niin syvällisesti, niin voimakkaasti ja kuitenkin on hän minut syrjään työntänyt Fannin tähden, jota ei ole edes puolituntista kauvemmin tuntenutkaan. Kaikki tuo on niin houkkamaisen kurjaa, että olen vähällä pyörtyä.
— He ovat tunteneet toisensa jo toista vuotta sitte. Siitä olen varma.
— Nainut nainen — miten äärettömän viheliäistä!
— Sehän on hienoa, oikein ranskalaista. Mutta mitä aijotte te tehdä?
— Minäkö? Minä en aijo koskaan mennä naimisiin.