Rouva Breine oli tullut tanssisalista ja pysähtyi keskelle laattiaa kun kuuli miehensä ja Stellan niin innokkaasti ja luottavasti keskenään puhelevan.
— Katsokaahan, jatkoi tukkukauppias, jos eronhakemukseeni myönnytään, tulen minä jäämään kovin yksinäiseksi.
— Tulemmeko me jo eroamaankin, ajatteli Fanni.
— Kuinka onnellinen silloin olisin, jos te ystävällisenä enkelinä yksinäistä kotiani elähyttäisitte ja vaalisitte minua vanhuuteni päivinä.
Fanni seisoi huumauneena ja leikki viuhkallaan: Kas niin, nyt he menevät jo yksiin.
Stella ojensi kauppiaalle kätensä:
— Ainian on minulle mitä rakkainta edistää teidän onneanne, mutta —
— Oo, sillä et tarvinne itseäsi rasittaa, sanoi Fanni astuen esiin. Minä kyllä pidän tarpeellista huolta hänen onnestaan.
Hän kääntyi kiivaasti ystävättäreensä.
— Sinä, Stella, olet kuin käärme meidän perheellisessä paratiisissamme. Etkö juuri sinä keksinyt tuota häpeällistä juttua minusta ja Felsenistä, jonka minä tänä iltana ensi kerran näin. Ja minä en edes tiedä miten kauheaksi olet asian väritellyt. Mutta missä tarkotuksessa olet tuon tehnyt? Vihasta minuun ei se voi olla, sillä minä en koskaan ole tehnyt sinulle mitään pahaa ja rakkaudesta mieheeni ei se voi olla, jatkoi hän kasvot melkein harmahtavina, sillä ei löytyne ketään toista maailmassa, kuin juuri minä itse, joka voisi pitää semmoisesta raivopedosta kuin minun mieheni on.