Ma jättänyt näin olen taattoni talon;
Harmaiden vuorten takana tuolla
Rauhassa uinuvi se.
Mit' etsit sä kaukaa, siivekäs sielu?
Tuollako siintää kaihosi saaret
Vai kotilahdessa lie?
Sä riennät — sä riennät nyt majasta isäs,
Lapsuuden laakson rauhasta riennät;
Missä sun valkamas on?
Oi itkevä aaltonen! Rauhaton sielu
Elossa, kuoloss' saako se rauhaan,
Määrähän tyydyttävään?
Mut aurinko laski ja usvat ne nousee
Mustasta veestä kätkien multa
Kaikki jo vaippahan yön.
Vain yksi on selvä; läp' aaltojen pauhun,
Aatosten usvan kaikuvi aina:
"Hyvästi, hyvästi jää!"
2. Tukholma.
Tääll’ asuu kuningas. Kuin korkeana
Hän kohoaapi joukoss' sankarien
Ja kultakruunu loistaa kirkkahana,
Sen näin mä unelmissa lapsuuden.
Nyt olen kyllä nähnyt kuninkaan mä,
Mut muiden laiseksi näin hänet vaan mä
Ja kruunua mä nähnyt en.
Tääll' eli suuri Kustaa Vaasa kerran,
Hän miesnä kantoi Svean valtikkaa;
Hän, kansan isä, palvelija Herran,
Maaraukalleen soi rauhaa, kunniaa.
Tääll' olen nähnyt Kustaan kuvan jalon —
Se seisoo eessä Ritariston talon —
Vaan kunniaa mä nähnyt en.
Ja näillä mailla Kustaa Aadolf varttui,
Ritari uljain joukon urhoisan;
Hän sankar'miekkaan puhtain käsin tarttui
Ja soti, kuoli eestä Jumalan. —
Nyt heidän mainetöitään kiittää kansa
Ja koristelee heidän hautojansa,
Vaan urhoja mä nähnyt en.