Hän yksin istui, ei nähnyt yötä,
Ei mustaa maitten ja vetten vyötä;
Pää kättä vastaan hän huokaa niin
Ja puhkee kuumihin kyyneliin.
On synkkä, rauhaton hällä rinta,
Hän tuskaa miettivi katkerinta:
"Mä yksin oon, mua päällä maan
Ei muista ystävä ainutkaan.
Mä kelle tuskani itkenenkään,
Ei valitustani kuule kenkään,
Ei ketään, ken mua lohduttais,
Ken kyynelvirtani kuivajais.
Ei mulle riemua mailmass' suotu,
En kellekään ole riemuks luotu,
Mut elää, kärsiä yksin vain,
Se on, oi, synkkänä osanain."
Oi raukka, tuskas ma tunnen syvät; —
Mut Herran enkelit kirkkaat, hyvät,
Jos luonas lohtuna näkisit,
Niin itkus' iloksi tekisit.
Ne tahtois sieluas lohdutella
Ja ikuisuudesta kertoella;
Ne nostais silmäsi taivoon päin
Sun elon toivohon ylentäin.
Jos heitä kuulisit, elos saisit
Ja rauhan rintahas rakentaisit;
Jos sull' ois usko, niin sua jo
Nyt armon valaisis aurinko.
Kun heidät sydämes ulos sulkee,
Niin luotas tuskalla pois he kulkee,
Eik' koskaan rintasi rauhaa saa,
Läp' elos täytyy sun valittaa.
Sanat Maisterinvihkiäisissä 1836.
Koraali.