Pois lähti saattojoukko hiljainen,
Ja vaiennut on soitto kellojen;
He haudan kylmään multaan kätki kuolleen.
Ja kun he haudan multaan kätki kuolleen,
Sai tyyni yö, ja varjovaipallaaan
Se peitti kaiken maan.
Mut yksin luokse kuolleen ystävän
Pois ihmishälinästä kääntyi hän
Ja seisattui, miss' ystävänsä uinui.
Hän seisattui, miss' ystävänsä uinui,
Ja murtuneena, vaiti, kolkkona,
Hän seisoi haudalla.
Ja murtuneena hautaa katsoi hän;
Yö mustui, mustui yhä enemmän,
Ja peittyi kuu, ja kaikki tähdet sammui.
Kun peittyi kuu, ja kaikki tähdet sammui,
Niin murtui rintansa, ja tuliset
Vuos' maahan kyynelet
Ja kaikki myrskyt rinnan raadellun,
Ja vaikerrukset mielen murretun
Ne Jumala ja yö vain yksin kuuli.
Ja Jumala ja yö vain yksin kuuli,
Kuin hälle kallis se, min hauta vei,
Eik' enää anna, ei.
Ja kun yön pitkän pilvet poissa on,
Niin ensisäteiss' aamuauringon
Viel' itki haudalla hän ristin alla,
Kun itki haudalla hän ristin alla,
Niin aamutuuli posken kalvenneen
Pois pyyhki kyyneleen.
Mut ilmat lintuin lauleloita soi,
Se rauhaa jälleen hälle rintaan toi; —
Kanss' aamunkoiton lohtuaan toi Luoja.
Kanss' aamunkoiton lohtuaan toi Luoja,
Hän riemun, sovinnon sai jällehen
Ja nousi rukoillen:
"Oi sä, mi kautta kuolon laaksojen
Viet matkamiehen kirkkautehen,
Oi kiitos! — haudass' synkäss' ei hän uinu;
Ei haudassa hän synkässä nyt uinu,
Oi ei! hän helläss' istuu helmassas,
Ja kuulee lohtuas."
Hän läksi, eli niinkuin ennenkin
Ja kantoi taakkaa mielin kärsivin,
Ei kenkään hänen valitustaan kuullut.
Ei kenkään hänen valitustaan kuullut,
Mut sydämessään kirkas, tahraton
Tuo kuva kallis on.
Tyttö.
Yö mustan vaippansa maille heitti,
Ja taivaan tähtiä pilvet peitti,
Vain öinen myrsky se raivoissaan
Viel’ ulvoi ulkona kautta maan.