H. G. Porthanin muistojuhlassa, 9 p. marrask. 1839.
J. L. Runebergin malja.
Kun päivyt laskee meren sini-aaltoihin,
Ja illan rusko nousevi ja levittäin
Luo kultapeitteensä sen vuoteen ylitse,
Mut itse kuitenkin on päivän heijastus,
Mi lupaa loistavana kaunist' aamua;
Niin, veljet, vaipui myös se jalo mies,
Min muistoa nyt viettäin kukan heitimme
Me hänen ammoin kätketylle tomulleen.
Mut hänen hengen-rikkaudestaan tuulahdus
Käy vielä kautta rintamme ja herättää
Ne aamutoiveet, jotka siellä uinuvat.
Hän lempi maatansa; ja käsin mahtavin
Hän verhon nosti muinaisuuden silmiltä
Ja manas esiin yöstä muistot hämärät.
Hän katsoi kautta menneisyyden harmaan yön,
Ja isiemme kehdon näytti meille hän
Ja piirteet syvät selitti, jotk' uurretut
On synnyinmaamme ja sen kansan kasvoihin.
Niin hengellään hän muinaisuuteen valon loi
Ja koteutti meidät omaan maahamme,
Ja koteutti, veikot, omaan rintaamme.
Ei ilman muinaisuutt' oo vastaisuuttakaan.
Kuin lapsi kirkassilmä, tukka hajallaan,
Meit' tulevaisuus katsoo, kutsuu hymyillen —
Kuin lapsi, veljet, muinaisuuden harmajan,
Sen imettämä, ja sen rinnoill' elänyt.
Ja joka kaunis kuva, jonka vastaisuus
Vaan meidän katseillemme, toivollemme luo,
Se on kuin virvatuli, kaunis kangastus,
Jos ei sen pohja ole harmaa menneisyys.
Ja siksi rakastamme niitä miehiä,
Jotk' esiriput nostaa muinaisuutemme
Ja tutkein tunkeutuu sen satumaailmaan.
Ja siksi olet, Porthan, meille kallis niin,
Sä isä laakeroitu Suomen historjan!
Sun nimes kuullen sykkii monta sydäntä.
Sun oli saturikkaan ajan maailma,
Sun muinaisuus, mi meitä katsoo vakaana
Ja meille sanat syvät lausuu; entisyys
Sun oli — vastaisuus se meidän, meidän on!
Mut ymmärrämmekö me oikein sanan tuon,
Me tajuammeko sen määrän ylevän?
Oi eikö aate tuo jo valtaa mieltämme,
Se eikö salamana iske sieluhun,
Ja eikö liekkiin syty voimat sisäiset?
Tää aika tuleva on meidän, meistä siis
Nyt riippuu, vaipuuko se ilman kunniaa
Ja ilman muistoakaan mereen unholan;
Vai nouseeko se voimassa ja hyveissä
Ja ikikunniaa maaraukallemme suo;
Ja nostaako se vapaan, laakeroidun pään
Ja riemuin viittaa tulevia polvia,
Ett' iloisna ne kulkis tietä kunnian.
Meill' onpi vaali; veljet, kumpi valitaan?
Maan päällä nuoren valta, — oi, se suuri on!
Mit' onpi suurta tehty, mitä tehtäköön,
Se iti nuorukaisen innostuksesta,
Hän nuorin verin sitä juotti, rinnassaan
Vapaassa kupunsa se aukoi kultaisen.
Hän ihmishenkeen ummehtuvaan ilmaa tuo;
Kun vanhaa vaivaa uni, silloin tulee hän
Ja säälimättä puistaa eloon jälleen sen,
Maast' ettei kaikki toki turtuis, kuoleutuis.
Hän myrskyn lailla rohkeana rynnistää,
Mut vanhuus seuraa jälessä ja siloittaa
Sen tien, min rohkein, vahvoin käsin raivas hän.
Oi elon kevät, kirkas päivä nuoruuden,
Sä olet meidän, sulle kuulumme taas me.
Siis terve, nuoruus, joka rinnassamme lyöt,
Oi lennä, nuori kotka, viuhdo siipiäs!
Sua kutsuu elo, morsiona hunnussaan
Se seisoo vapaan silmäs eessä — riennä siis,
Pois tempaa huntu, paina nuoreen sylihis.
Me miehiks saamme, veikot, elon sulhasiks;
Me hallitkaamme se, ettei tää morsian
Vaan heikkouttamme naarain ryöstäis valtaamme.
Kas, vaiti vartoo, katsoo kallis synnyinmaa,
Mit' toivomist' on meistä hällä, millaista
Voi voimaa kasvaa povi poikain nuorimpain.
Oi äiti synnyinmaa, sua emme petä me!
Ei meidän laaksoin rauhass' asu urhotyöt,
Ei taivas luonut väliin valkovuortemme
Tuot' ulkoelon kilpakenttää myrskyisää.
Ei täällä viihdy voiman hurja leikki, ei,
Ei täällä maineen laakereita niittää voi.
Mut entäpä jos niinkin? Vaikk'ei saatukaan
Me ranskalaisen verta kuumaa, riehuvaa,
Ei uljast' ylpeyttä britin vapahan;
Niin saimme sisällisen elon rikkauden,
Ja hengen maailma on meille avoinna
Ja tarjoo meille maansa, kirkkaat, valoisat,
Miss' aina kukkii, loistaa kevät ikuinen.
Oi jos sen mailman oikein tuntisimme vain,
Kuin rikas on se ikuisuuden valossaan!
Sit' elon virrat kastelee ja ainainen
Käy siellä Pyhän Hengen raitis tuulahdus;
Me emme silloin toivois sieltä syöksyä
Pois elon pauhuun, sekasortoon, turhuuteen,
Joss' usein sammuu tunne inhimillinen.
Tään elämän, tään mailman luonto suopea
Soi meille; onnellinen se, ken huomaa sen!
Siis hälle, veljet, koittaa tiellä valoisa
Ja katoomaton sulo; raitis rohkeus,
Mi vaaraa halveksii, ei tunne pakoa,
Ja jalo voima, mustan valheen surmaaja,
Kuin vuorituuli vapaa siellä hengittää.
Se mailma meille avoin on; siis riemuiten
Nyt valloittamaan se ja sinne luomahan
Suur' vapaa valtakunta meidän hengelle! —
Viel' eikö Suomalaisen rinnass' uljuus se,
Mi taistelee ja kestää, voima muinainen,
Mi pohjass' onpi niinkuin rautaperustus?
Tuoll' eikö sydänmaill' oo monta sielua,
Min unest' armonääni herättänyt on,
Mi elon valon näkee silmin avoimin,
Ja uskoss' evankeliumin sotii kruunustaan?
Oi eikö vielä uskollisin sydämin
Hän tunne tulta runon jaloon taitohon,
Mi kukkasia hänen lumitielleen luo
Ja hälle näyttää aamun pilvet kultaiset,
Miss' enkel' katsoo takaa joka hattaran?
Ei köyhät olla me, ei kaikki mennyttä,
Oi veljet, ellemme me vihdoin menetä
Meit' itseämme, sydämemme maailmaa!
— — — — —
— — — — —
Vaan kesken Suomen kansan, Suomen kinosten,
Se vielä korkeana kukoistaa; ja ken
Sit' epäilis, — niin riemulla me näytämme
Sua, Runeberg, sua, Suomen runon ruhtinas.
— Sun maljas, lyyrys malja, veli Runeberg!
Mun oma Suomenmaani.
Ja murhemielin, katsein katkerin
Nuor' runoniekka läksi vuorihin;
Siell' aukes hänen allaan kaunis Suomi.
Mut rakkaus ja harmi rinnassa
Hän kaihoin etsi synnyinmaatansa
Ja omaa Suomeaan.
Ol' etsinyt hän kautta kaupungin,
Mut outo oli, kunne kulkikin,
Ja kuoren kulta hänen mieltään kalvoi.
Ja pyyteen pyörtehistä löysi hän
Muun kaiken, mut ei maata syntymän,
Ei omaa Suomeaan.
Ja kun hän kulki kauvas kylihin,
Niin edessänsä maa oi' ihanin,
Mut mätä sivistys sen ilmaa painoi.
Pois oli Suomen henki haipunut,
Ja turhan loiston valtaan vaipunut
Ol' oma Suomenmaa.
Näin rakkaus ja murhe rinnassaan
Hän harmin kulki yli vuorimaan
Ja kautta korpien hän kauvas riensi.
Mut kuule, kuinka kuuset huminoi!
Mit' on se? Herättääkö tahtois, oi,
Ne omaa Suomeaan?