Hän kulki, kulki — rauhass' sydänmaan
Hän kansan löysi turvemajoissaan,
Ja terveys avosilmistä sen hohti.
Se tuttu oli, vilvas, pohjaton,
Ja sydän tunsi taas, ett' talless' on
Viel' armas Suomenmaa.
Se taasen rintaan hälle laulun loi,
Ja linnun lailla taasen äänens' soi;
Ja harmaat vuoret kuuli riemun kaiun:
Mä synnyinmaani löysin jällehen,
Tuoll' elää varjoss' salon mökkien
Viel' oma Suomenmaa!
Tähti.
Tähti tuikkiva taivahan
Yötä katsovi maailman.
Soihtu siintävän holviston,
Tähti kirkas ja tahraton,
Miksi rintasi jäätä on!
Ihmisrintahan huokaavaan
Et suo lohtua konsanaan;
Vailla lempeä ainian
Katsot kannelta taivahan
Tuskaa, riemua maailman.
Ellet, ylpeä tähtönen,
Loistais linnassa ilmojen,
Ehkä voisit sä vapaana
Suoda, nauttia onnea.
Mutta kylmänä kuljet sa.
Juhana Vilhelm Snellmanille.
1837.
Veikko, kun totuus sai kirkkaana ilmin
Meille, kun näimme sen säihkyvin silmin,
Riemuin vannoimme kuollakin,
Sen puolest' taistella, kuollakin.
Kun sitä kallista palvellen toimme
Sille, min parhainta uhrata voimme,
Työmme määrän ja sielumme,
Oi kuin oi' lämpimä sielumme!