Öisiä säveleitä:
1. Juomingit.
2. Huokaus.
3. Murheelle.
4. Hyvää yötä.
5. Katumus.
Aamu.
Sointuja.
Tytön rukous.
Heränneen huokaus.
Pois pelkosi!
Johannes.
Keväthuokaus.
Sentään.
Eräs päivä.
Radegundis.
Beeda.
Kevätaamu.
Lyydian kehtolaulu.
Sureva ystävä.
Kuoleman kuvia.
Lutherin Postillaan.
Oi tokkohan?
Hyvästi.
Uudenvuoden-laulu.
Luontokappalten huokaus.
Lähetyslaulu.
Iltarukous.
Epiloogi.
LIITE.
Rukouksia ensi kertaa käydessäni Herran ehtoollisella.
Suomi hädässä.
Kysymyksiä.
Psalmi.
Vastaus vanhalle Puutarhurille.
Jälkilause.
Mä olin häkkiin koonnut lintusia;
Niit' yksikseni aioin holhoella
Ja tarkoin piskuisia puolustella
Niin vastaan viimaa kuin myös huuhkaimia.
Mut luonnon raitis elo mieless' aina
Mun luotani ne pyysi poijes lentää.
Ne tahtoi lehdon siimeksehen entää,
Miss' laulut vapaat kaikui riemukkaina.
Kun kerran taas loi päivä säteheitä.
Ja kirkkahana hohti joka loukko,
Ne kysyi: "Vieläkö sä pidät meitä?"
Mä silloin närkästyin ja virkoin, houkko:
"En jaksa enkä viitsi nähdä teitä;
Siis lähde joutuin lentoon, kurja joukko!"
I.
Kirje ystävälleni.
Linnut laulelevat, ja mielellä lempijän nuoren
Nousevi aurinko taas öiseltä vuoteheltaan;
Katsovi loistavin silmin ja tervehtii hymyellen
Vuoria, laaksoja maan, riemua, minuakin.
Oi ken saattaiskaan valon loistossa synkkänä vaiti
Miettiä murheissaan päivän vaivoja vaan?
Kaikki, mi ilmassa on sekä kaikki mi liikkuvi maassa
Herännyt nauttimahan on elon hehkumataan.
Kirjat nurkkahan nyt, väkiviisahat, mahtavat, paksut;
Unta on viisaus tuo, usvana haihtuu se pois.
Mutta mun katsettain elo, aamu ja aurinko kohtaa,
Aamu ja aurinko vaan, kunne ma silmäni luon.
Suo mun riemuita siis! Kuin joutsen pinnalla lahden
Niin minun sieluni myös riemussa, onnessa ui;
Rintani käy kepeäks, sydän elämän onnea uhkuin
Lämmin ja ylpeä on, tulta ja tarmoa täys.
Sykkiös polttava, kohta jo riutuva rinta, kun vielä
Riemu ja ystävät kaikk', onni ja laulu on sun!
Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää,
Herää uutena taas riemuni rinnassa mun.
Tuota mun enkeliäin oi säästäkää, aattehet maiset,
Jotka niin hiljalleen jäähän peitätte sen
Kaiken, mi noin sulosilmässään kuvan taivahan kantaa,
Kaiken mi katsehen luo maahan ja taivohonkin.
Tietää en tahdo, mit' on se, sill' et jumalallista, pyhää
Kaikkea ymmärtää järkeni kurja sä voi.
Mut kuni kukkasenkin salakätkössä piilevi tuoksu,
Piilköhön mullakin niin taivahan tunnelma tuo!
Lapsi jos ain' olisin, niin rinnassa riemukin aina,
Vieras taivahien, kernaasti viihtyä vois.
Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää,
Herää rinnassa mun ystävän kaihoni myös.
Kaunis oot sinä maa, niin kaunis on kukkiva otsas,
Lempivä aavistus hehkuvi rinnassa mun;
Mut tuo kuollutt' on kaikki, on pois elähyttävä paiste,
Ellei vierellä mun lemmitty ystävä oo;
Lemmitty ystävä, ken mun riemuni jakaa ja silmin
Hellin ja uskollisin katsovi silmihin mun.
Oi, ken ei halajais elon kaltaat kalseat heittää,
Syöksyä onnessaan sylihin ystävän niin?
Oi, ken saattaiskaan elon pitkät puhtehet kestää
Yksin piirissä maan, yksin usvissa yön?
Kun sinä Luojani loit noin rintani lempeä täyteen,
Myös ikirunsahan soit riemun sa kaihoavan,
Niin sinun maailmaas, elämää sen lempiä tahdon,
Joukossa ihmisien toimia, minkä ma voin;
Uskollisna ma siis ilomielin ja luottaen riennän
Sieluni lemmityn nyt syliini sulkemahan,
Puristan kättä ja lämmitän rintaa ja värjyvin äänin
Kuiskaan korvahan sen: ystävä, kaikkeni saat!
— Vaikk' kiven ois kova hän tai kylmä kuin talvinen hanki,
Rintansa rinnasta mun pehmenis, lämpeniskin;
Niin kuin Pygmalion elonvoimalla lempensä liekin
Marmoripatsaaseen tuntehen, elämän loi.
Ah, miks haastelen noin sulo-onnesta, rakkaudesta
Niin kuni sopertelee lapsonen uupumaton?
Jos sinut vaan minä nään, jos suoriin silmihis katson,
Kaikkipa kalveten taas sortuvi tuhkaksi maan.
Taistella tahdomme ain' sen eestä, mi totta ja hyvää,
Taistella, ystävä oi, toimia, kuollakin myös!
Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää,
Herää laulukin myös hetkeksi helkkymähän.
Mut vähä-arvoist' on toki laulujen haihtuva leikki,
Pientä ja turhaa on lapsen se riemua vaan;
Aattehen miehentyöt, vakavuus syvän, miettivän mielen
Kuuluu miehelle, min luontona on vakavuus.
Joskus mietin mä näin; mut pois, pois haltijat mustat,
Jotka mun Eedenihin' tungette turmioks sen!
Enkö mä onnekas oo? Elon' on kevätpäivyen kirkas,
Kun runon aurinko sen kultahan, loistohon luo!
Enkö mä riemuiten satumailla mun syömmeni viihdy,
Sinnehän kaihoni käy, sinnehän tieni on sees;
Lapsena riemuiten, kuninkaana, mi vallassa istuin
Katsovi ylpeillen maita ja maisemiaan?
Oi, joka ihmissielussa on runolempi, hän vaikka
Ei sitä tiedäkkään, ei sitä aattelekaan.
Kaikki, mi sieluhun luo kevätpäivän paistetta, kaikki,
Mist' elo maireheks käy tai povi paisuelee,
Kaikki se on runoutta, sit' ilman ois elo harmaa,
Mut sitä kaikkiall' on, niin kuni päivyttä on.