Laulun laulanut oon minä auerhetkenä aamun,
Kunnes aurinko on noussut loistava taas.
Riemu ja Laulu ja Rakkaus on sisaruksia aamun,
Loistossa viihtyy ne sen, sammua voi kera sen.
Kunnes harhaillen ne rinnasta haihtuvat, suokoot
Rauhaa, viileyttään, ystävä, sullekin myös.
Hetken tuutia sai mua laulun sointuvat laineet,
Tuutios niillä sä myös huoleti tuokio niin;
Solminut seppelen oon, min kohta jo kukkaset kuihtuu,
Ennenkuin kuihtuvat ne, ystävä, sulle sen suon.
Anna.
Miksi kiedoit kätes kaulahain?
Miksi suudelman niin hellän sain?
Miksi ryöstit rauhan
Sekä rakkauden rinnastain?
Korkeammalle mä tavoitin
Kuin sun suudelmiin ja sylihin;
Uljaamp' oli toimi,
Jonka nuorin voimin aavistin.
Lemmen ansio niin heikko on,
Lemmen haave kurja, arvoton.
Tuhlata en tahdo
Elämääni uneen onttohon.
Katso, miestä kutsuu maineen tie,
Aina avoin hälle, missä lie;
Vihdoin laaker'kruunun
Vapaana hän voittonansa vie.
Uljas into rinnan rohkaistun!
Ollos sä vaan perintönä mun,
Niin mä hiljaan heitän
Rakkauden sulo haaveilun. —
Ei, oi tullos jälleen luokseni
Hurjan rintain armas toveri!
Korkeint' aavistustain
Olet sinä aina korkeempi.
Silmäs ruskeathan säihkyää
Kaikelle, mik' eloss' ylevää!
Otsas puhtaudessaan
Lailla sinitaivaan välkähtää!
Sin' oot sielu nuoren elämäin;
Vahvista siis, nosta henkeäin!
Tähti olet mulle;
Yö ja usvat aja mielestäin!