2.
"En elää saata ilman sua,
En ilman sua kuolla voi,
Ei hankeen kätkeä saa mua,
Oi, siellä talven tuiskut soi!
En jättää saata sua,
En kuolla voi!
Oot mulle kaikkein rakkahin,
Mun elon', ilon' oot sä vaan.
Oon morsiames vieläkin,
Kuin olin ennen päällä maan!
Oi mulle rakkahin
Oot sinä vaan!
Kun sinä jäät, en kuolla voi,
Suo, että lepään rinnallasi
Ei haudassani mulle soi
Sun enää äänes tenhokas.
Mua pidä, armas, oi
Sun rinnallas!"
Sielunsa käteen Kristuksen
Stefanus sulki kuollessaan,
Kun elon maahan voittaen
Vapaana nous hän vaivoistaan;
Hän sieluns' armaallen
Soi kuollessaan.
3.
Hän lujaan puri yhteen sinihuuliansa,
Ja raivo jähmennyt ol' otsallansa;
Ei huomattu, hän tokko katseli,
Vaikk' avosilmin siinä lepäsi.
Jo loppu läheni, sen selvään kaikki näki;
Siks papin hakuun jouduttihe väki,
Mi ”rauhaa, lohdutusta” tuskaan tois
Ja Herran Ehtoollisen hälle sois.
Ja pappi paksu saapui suoraan juomingeista
Ja ystävien korttiseurueista;
Hän tuli, surkein äänin tuodakseen
Nyt rauhaa, lohdutusta sairaalleen.
Hän Uutta Virsikirjaa luki lohdutellen;
Hän synnintuskaa torjui rukoellen,
Ja antoi Ehtoollisen sairaallen: —
Ei voitu nähdä, tieskö sairas sen.