Luontokappalten huokaus.
Kuin kauan vielä helmahan yön
niin turhaan tuskamme soi
Miss' ei sydän lempivä ainoakaan
sen huutoa kuulla voi?
Ja milloin kaamean vankilan tään
ovet murtavi armon työ,
Valo voittavi, pelkomme haipuu pois
ja vapauden hetki lyö?
Kons' särkevä on kirouksemme
Käsi Herramme?
Mut huokaustamme ja tuskaamme
ei ymmärrä ihminen,
Hän varmana synnin kahleissa
maan orja on saastaisen.
Hän kuule tuskan huutoa ei,
joka kaikuvi kautta maan,
Näe kyyneltä ei, joka hält' anelee
vapahdusta ja rauhaa vaan.
Hymysuin hän on lempinyt syntiä vain
Ja lempivi ain'.
Oli ihmisen synti surmamme,
se myrkkyä katkeraa
Koko luontohon toi, katovaisuuden
on öinen hauta nyt maa.
Elämään sekä riemuun Herramme
hyvän, kauniin luontonsa loi,
Viatonna silloin autuuttaan
myös meidän kielemme soi.
Kuva Jumalan silloin puhtoinen
Oli ihminen!
Ken entisen rauhamme meille suo,
sulo-aamumme rauhan sen,
Jumalalta kun lämpöä saimme me
hänen rintaansa nojaten;
Kun ylhäältä valonsa meillekin
hänen ikuinen loistonsa loi,
Ja taivaissa laulelo enkelien
Ja aamutähtien soi?
Ken jälleen tuo ajat aamumme
Ja rauhamme?
Oi sovitus, armo ja pelastus,
sana kestävä ainiaan,
Soi helkkyen, Jumalan rauhaa tuo
hänen maahansa huokaavaan!
Soi armoa ihmisen sielullen,
siit' ehkä se herääpi,
Ja syntiäns' itkien haudastaan
taas voittaen nousevi;
Hyvin kääntyvi kaikki, ja Eedenin maa
Taas aukeaa.
Kuin kauan vieläkin helmahan yön
niin turhaan tuskamme soi,
Miss' ei sydän lempivä ainoakaan
sen huutoa kuulla voi?
Ja koskahan tullen mahtavana
Jumalamme ja Poikansa saa
Ja synnin tuskat ja puuttehet
maast' uudesta kartoittaa?
Pyhä päivä, sä toivomme aurinko,
Oi tullos jo!
Lähetyslaulu.
(Kun. Daavidin 117 psalmi.)
Halleeluja, halleeluja!
Kaikk' kansa maan käy laulamaan!
Oi, Jumalaa nyt veisatkaa,
Hän sanassaan
Käy voittain yli meren, maan.