Soi hätähuuto haikea
Yl' laaksojen,
Kun kansan tuskan vaikea
Maaks sortaa sen,
Ja epätoivo rinnassaan
Käy joukot kalpeet pelvoissaan,
Köyhyyden ryysyt päällään vaan.
On synnin palkkaa ankaraa
Tää vitsaus,
Ja raskaammaks viel' ehkä saa
Tää rangaistus.
Ken ymmärrä ei puutettaan,
Sen mieli siitä paatuu vaan
Sen rikoksella korjaamaan.
Mut yksi näkee kaiken sen
Ja armossaan
Hän ruumiillen ja sielullen
Suo lahjojaan.
Hän halveksi ei ketäkään;
Mon' ymmärrä ei hyvyyttään,
Hän hyljätään ja petetään.
Ei vailla hänen armoaan,
Ken ottaa sen,
Ja sitä hältä anomaan
Käy paraten.
Sit' ilman armoa ei saa, —
Mut ihminen, hän unhoittaa
Hädässään muistaa Jumalaa.
Oi, Hengen sanaa kuulemaan
Käy kallis maa!
Nyt Herran käsi armossaan
Sua kurittaa:
Ei tahdo sun se tuhoas,
Vaan hädässäs on turvanas
Ja herättää sua kuolostas.
Kysymyksiä.
Mit', ihminen, sulle se Herrasi on,
Iki-onnen mi suo tahi turmion?
Vaikk' et häntä tunne, hän sentään on.
Hän saapuu ja kuolema sitten
Kera viimeisten ailuhitten,
Mut tuomio — jäljestä sen.
Mist' etsit sä häntä, hän tahtovi sen,
Ett' antaisi hän mitä sinullen?
Todistajaks täällä ei kelpaja ken,
Sana vaan, sana vaan maan päällä
Voi Herrasta neuvoa täällä,
Sanassaan hänet kohtaat vaan.
Sä viihdytkö Herrassa, lempien
Hän tahtovi sydämes syntisen!
Sua vuottavi vielä hän malttaen;
Jos syntihin mielesi taipuu,
Niin silloin ijäksi haipuu
Sun taivaasi, rauhasikin.
Mit' teet sinä puolesta Herran tän,
Veres uhraatko hänelle lämpimän?
Hyvä isäsi tahtoisi olla hän;
Hän eestäsi ainoastaan
Maan tuskihin taivahastaan
Pyhän, lemmityn poikansa soi.