Vastaus vanhalle Puutarhurille,

Olen pahoillani tappiostanne, hyvä ystäväni. Te tiedätte kyllä, että itse olen muinoin kokenut, miltä tuntuu, kun rakkaimmat ja kalleimmat siteet katkeavat, kun yhdellä kertaa koko meidän maallisen ilomme kimalteleva rakennus luhistuu päällemme, miltä tuntuu, kun Jumala tempaa pois ne rakkaat esineet, joihin tämä nurja ja saastutettu sydän on ollut kiinnitetty, ja kun huomaa olevansa yksin, yksin taivaan avaran kannen alla, niinkuin kaikesta jäljellä ei enää olisi muuta kuin minä ja — Jumala. Kerran temmataan todellakin kaikki pois, ja me olemme itse asiassa ilman mitään suojaa, ilman mitään suloista ja kallisarvoista epäjumalaa, ilman noita tuhansia rakkaita siteitä, jotka kahlehtivat meidän sydämemme, me yksin elävän Jumalan edessä. Meistä olisi silloin, rakas ystävä, "kauheata joutua hänen käsiinsä", ellei hän sitä ennen "ole niin saanut irroittaa, vapauttaa ja valmistaa meitä", että voimme seista hänen kasvojensa edessä iloiten ja todella olla muuta toivomatta, kuin olla hänen lähellään ja laulaa hänen kiitostaan ikuisesti. Teidän tuskanne voin siis hyvin ymmärtää, eikä se minua hämmästytä; tahtoisin ojentaa teille käteni ja surra kanssanne, tahtoisin seurata teitä tyttärenne hiljaiselle haudalle kirkkaan lahden tuolle puolen. Sillä kalliilla paikalla tahtoisin seisoa kanssanne, ja kun päivän hurjat, sekavat äänet olisivat valjenneet, ja illan tyyni rauha vallitsisi maassa, vallitsisi teidän sielussannekin, tahtoisin sanoa teille sanan.

Te olette runollinen mies, ystävä hyvä. Runouden loistavalla hohdolla, sen ruusunvärisillä pilvillä olette itseänne varten verhonneet tämän elämän, ja sen välkkyvissä sulounelmissa liitelee sielunne, mutta tytärtänne ette ole ymmärtäneet, ettekä — sen sanon surumielin — mitä ainoa välttämätön, mitä Kristinoppi on, siitä ette tiedä vähintäkään. Minusta on joskus tuntunut, että sillä, joka niin on tuutinut sielunsa runollisiin haaveihin, on sitä vähemmin halua ja tahtoa "herätä", että se, joka on nousta singahtanut runouden loistaville kukkuloille ja sinne koteutunut, tyytyväisenä ja ihastuneena, varmaan vielä vähemmin kuin kukaan muu tahtoo laskeutua sieltä ja heittäytyä tomuun ja tunnustaa olevansa "suurin syntisistä". Surullista, ystäväni, mutta totta on, että runous, mikäli se on ihmisen uudestisyntymättömän luonnon tuotetta, enemmän kuin monet muut asiat kykenee tenhoamaan ja pettämään, kiehtomaan ja vallitsemaan, vahvistamaan maallista mieltä (joka on Jumalan vihollinen) ja tekemään sen suloiseksi, rakkaaksi, paatuneeksi. Niinkuin hieno maailmanmeno kaikkein pikimmin ja vaarallisimmin tarttuu, niin tunkee myöskin runouden myrkky sielun syvyyteen sitä suuremmalla voimalla ja sitä suuremmaksi vahingoksi, mitä hienompaa se on, ja tekee ihmisen sitä mahdottomammaksi Jumalan armolle, sitä huolettomammaksi, vastahakoisemmaksi ja hitaammaksi parannuksen taisteluun, mitä suloisempi, pettävämpi ja hänen luonteelleen maireempi se on. Tekin olette kasvanut ja elänyt kukkien keskellä; te olette tottunut näkemään maan mielikuvituksenne loistavassa valossa, ja olette niin koteutunut sinne ja niin tyytyväinen sielläoloonne, että viihdytte, samoinkuin muutkin, äärettömän hyvin siellä, niinkuin Jumala siksi olisi meidät tänne asettanut, ikäänkuin meillä täällä olisi pysyväinen olinsija, ja aivan kuin sinä, elävän Jumalan poika, sitä varten olisit vuodattanut veresi. Te ymmärrätte kai, ettei minun mielipiteeni voi olla, että Kristinusko tekisi ihmisen sokeaksi Jumalan ihanalle maailmalle, tai kieltäisi häntä myöskin iloitsemasta siitä, mutta sydämestään olla kiintynyt siihen, haudata itsensä siihen, löytää siitä paras ilonsa, lohdutuksensa, rauhansa ja huvinsa, eikä etsiä sitä, joka ylhäällä on, vaan sitä, joka maan päällä on, se ei saata koskaan olla Kristinuskon mukaista ja joka lehti Jumalan sanasta saarnaa aivan päinvastaista. — Kas, te tahdotte epätäydellisimmässäkin nähdä täydellisiä, heikossa kaunista, pahassa hyvää, sanalla sanoen, langenneessa maailmassa kaikkialla ainoastaan Jumalan; mutta ettekö käsitä itse, että tämä on ainoastaan runollista luonnon jumaloimista, ainoastaan panteismiä hienommassa ja kauniimmassa muodossa, ainoastaan epäjumalanpalvelusta? Kuuluuhan tosin kauniilta ja hyvältä elää hiljaisessa, suloisessa sopusoinnussa maailman kanssa, katsella sitä rakkauden silmillä, ja ilman suurempaa murhetta, huolenpitoa ja pyrkimystä nauttia siitä, kunnes vajoaa kuoleman syliin; mutta ainoastaan heti ilman muita huolia nähdäkseen taivaan portin itselleen aukeavan, ja herätäkseen vielä kauniimpaan ja vielä runollisempaan elämään. Oi ystäväni, eikö ihminen ole teillekin enemmän arvoinen kuin kukka, vaikka te ette pitänyt tytärtänne muuna kuin sellaisena? eikö ihmisen sielu teissäkin ole aiottu muuta varten, kuin elämään maan päällä, nauttimaan hetkisen siitä ja kuolemaan, vaikka te kaikin voimin näytätte tahtovan hyljätä kaiken muun ajatuksen? eikö tämä elämä teistäkin ole syntistä, saastutettua, Jumalasta eksynyttä elämää, vaikka te kutsutte sitä "suruistaan huolimatta niin pyhäksi ja niin suloiseksi?" Voiko teidän mielipiteenne todella olla, että ihminen, sellaisena kuin hän on, olisi sovelias astumaan taivaaseen, jonne ei mitään saastutettua saa tulla? että hän ei kaipaisi mitään täydellistä muutosta, mitään syvää, oleellista ja perinpohjaista uudistusta, mitään uudestisyntymistä, niinkuin Sanassa sanotaan, tullakseen Jumalalle otolliseksi, ja hänen edessänsä kestääkseen? että hänen ei tarvitsisi "hartaasti pyrkiä" ahtaasta portista sisälle, ei "taistella" ikuisen elämän kruunusta? Te ette ole voinut siihen määrään unhottaa ainakaan sitä Kristinuskon taitoa, jota varmaan nuoruudessanne teillekin opetettiin, että voisitte kieltää sen esittävän ihmistä langenneena, perin turmeltuneena, Jumalalle vihamielisenä ja hänen vihansa ja kirouksensa alaisena olentona. Tätä ei luonnollinen ihminen koskaan voi itsestään nähdä eikä tuntea, mutta sen vuoksihan Jumala alati koettamalla koettaa saada ihmisen tajuunsa, avata hänen sielunsa silmät, jotta hän näkisi kurjuutensa ja vaaransa, ja sitä tietä, jonka Jumala on hänelle määrännyt, etsisi sitä pelastusta ja vapahdusta, joka ainoastaan Kristuksessa on tapahtunut. Sanokaa itse, ystäväni, ettekö joskus ole tuntenut salaista, kalvavaa rauhattomuutta sydämenne syvyydessä, Jumalan vanhurskauden ja tuomion pelkoa, jota ette ole voinut selittää tahi ymmärtää, tai edes hämärää sovituksen ja armon kaihoa? Sanokaa itse, ettekö ole tuntenut jotain senkaltaista myöskin nyt, kun kirjoititte kirjeenne, sillä te ette mitenkään voi olla niin perin paatunut ja eksynyt? Jos tekin olisitte kuunnellut salaista ääntä, Jumalan syvää, pyhää ääntä, niin näkisitte nyt kaikki toisin silmin, ettekä suuren ihmislauman kanssa olisi alati uudelleen menettänyt Jumalan armoa, hänen hellyyttään, joka olisi viehättänyt parannukseen. Te kyllä varmaan tiedätte, että Jumalan edessä ei ole kuin kahdenlaisia ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä; ettei ole kuin kaksi valtakuntaa: pimeyden, kuolon, kadotuksen valtakunta, ja valon, elämän ja armon valtakunta, sekä että jokainen ihminen luonnostaan kuuluu edelliseen eikä hänellä sellaisena, ei ajassa eikä ijankaikkisuudessa, ole mitään osaa pyhien valoperintöön. Olkootpa ihmiset kuinka erilaisia tahansa lahjojensa, mielenlaatunsa, kykynsä, pyrkimyksiensä ja halujensa puolesta, olkootpa he millä eri asteella tahansa, niin he ovat kuitenkin toistensa kaltaisia siinä, että ovat luonnostaan synnintekijöitä, kuoleman ja kadotuksen lapsia, ilman Jumalaa ja hänen armoansa ja autuuttansa sekä tässä elämässä että haudan rajan tuolla puolla. Heillä on tosin kaikilla uskontonsa, he tunnustavat kaikki Jumalan olevan, ja Kristikunnassa tuskin lienee ainoatakaan, joka pitäisi itseänsä ei-kristittynä ja uskonnottomana; mutta jos kuulee heidän puhuvan siitä, niin huomaa, että heillä kullakin on se suuresti erilaisessa muodossa. Heidän uskontonsa ei ole se, jota Jumala sanassaan vaatii, vaan se on useimmiten, niinkuin teidänkin uskontonne, itse asiassa ainoastaan pakanuutta; sillä he punovat ja sovittelevat itsellensä Kristinuskoa, sellaiseksi kuin heidän luonnollensa on sopivaa ja mukavaa, mutta aniharvat ovat ne, jotka todella koettavat tutkia, onko heidän Kristinuskonsa myöskin todella sellainen kuin Jumala sanassaan vaatii, jotka katsovat velvollisuudekseen saada sen Raamatusta, ja siitä ainoastaan ja alati. Mitä siis ihminen luonnollisessa tilassaan tekee ja toimii, se ei Jumalan edessä ole minkäänarvoista; hänen parhaat tekonsa ovat syntiä ja häpeää, ellei hän totisesti kääntymällä ole tullut pimeydestä valoon, Saatanan vallasta Jumalan luo. Niinkauvan kuin hän on pimeyden lapsi, hän tekee ainoastaan pimeyden töitä. Älkää pettykö: paha puu ei voi kantaa hyviä hedelmiä; "hyvät teot eivät tee ihmistä hyväksi, vaan hyvä ihminen tekee hyviä tekoja". Mutta pohja ja perustus, josta valon teot kasvavat, on ainoastaan uudestisyntymisessä. Missä ei sitä perustusta ole, oltakoon siellä miten tahansa, ja tehtäköön kaikkea hyvää, mitä suinkin voidaan keksiä, siellä ollaan kuitenkin pimeyden lapsia ja ainoastaan pimeyden tekoja tehdään. Oi, kuinka paljon kaiken inhimillisen ymmärryksen yläpuolella, kuinka ihmeellinen ja mahdoton käsittää tämä jumalallinen, syvä ja harras kääntymyksen teko on, tämä mahtava muutos, kun sydän alkaa rakastaa, mitä se vihasi, ja vihata, mitä se rakasti, kun vanha katoaa ja uusi luontokappale syntyy, kun suomut putoavat sielun silmistä ja se saa näkönsä? "Voiko Etiooppialainen muuttaa ihonsa ja pantteri täplänsä?" Tai taitaako ihminen jälleen äitinsä kohtuun mennä ja syntyä? Mutta tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa, ja et tiedä, kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee: näin on jokaisen, kuin hengestä syntynyt on. Niinpä niin, armon salaisuus ja ihme on uudestisyntyminen. Kuinka isä rakkaudella ja tuskilla vetää sielua luokseen! Kuinka hän tekee sen isoovaiseksi, että hän itse ravitsisi sitä elämän leivällä! Kuinka hän ensin antaa sille "maitoa" ja sitten "vahvaa ruokaa", kunnes vihdoinkin ylpeä sydän huudahtaa: sinä olet minulle liian väkevä, sinä olet voittanut! Silloin astuu jumalallinen voittaja voitetun luo ja pyytää: anna minulle sydämesi! Syntinen sydän halajaa Vapahtajaa, eikä sielullakaan ole muuta hänelle antaa. Se lakkaa erikseen repimästä joka myrkytettyä suonta siitä irti, se tempaa kerrassaan koko syntisen sydämen, antaa sen hänelle ja sanoo: murra, polta, muserra se, ja anna minulle uusi sydän; vapahda minut, sillä ainoastaan täysin vapautettu henki, joka pitää kaiken muun itselleen vahingollisena, on sinulle arvokas. Ja Vapahtaja ottaa syntisen sydämen ja murtaa sen ja valaa sen uuteen muotoon ja antaa sen hänelle takaisin. Ja niin kilvoittelee sielu sitä, kuin ylhäällä on, eikä sitä, kuin maan päällä on! sillä se on "kuollut, ja sen elämä on Kristuksessa kätketty Jumalaan".

* * * * *

Ystäväni, koko teidän kertomuksestanne en voi muuta päättää, kuin että tyttäressännekin Jumala oli herättänyt totisen autuuden-huolen, että hän oli hänessä alkanut työnsä, ja että uuden elämän aamurusko oli hänelle sarastanut niissä ystävissä, joiden kanssa hän seurusteli. Että te ette sitä ymmärtänyt, ei minua lainkaan kummastuta, sillä „luonnollinen ihminen ei havaitse mitään siitä, kuin Jumalan hengen on; että te katkeruudella, surulla ja vastenmielisyydellä katselitte tyttärenne pyrkimystä, on vallan luonnollista; sillä se vihollisuus, jonka Jumala alussa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välille, on tietysti aina pysyvä. Viha, katkeruus ja pilkka on tietysti aina oleva todellisen Kristinuskon osana, ja missä ei sitä ole, siellä ei ole Kristuskaan. On yleensä sangen huono merkki ihmisen Kristinuskosta, jos hän viihtyy sovussa ja rauhassa, jos hän elää hyvässä sovussa ja rauhassa maailman kanssa. Niinkuin meri heittää maihin kuolleensa, niin on maailmankin aina heitettävä pois ja sysättävä luotaan ne, jotka ovat sille kuolleet ja elävät Jumalassa. Todellisten kristittyjen ja "suuren lauman" välillä ei eroavaisuus ole inhimillinen, katoava, ulkonainen, ei myöskään eroavaisuus mielipiteissä —; vaan periolennainen, harras, loppumaton, kuin valon ja pimeyden välillä: Senvuoksi ne eivät koskaan voi olla sovinnossa. Kristitty todistaa elämällä, teoilla ja sanoilla maailmaa vastaan, että sen olemus on paha, ja maailma osastaan vihaa ja pilkkaa kristittyä kuin pahinta kerettiläistä, kuin tukalimpia syöpäläisiä, jotka maasta pitäisi hävittää. Oi, kyllä käy päinsä elää hyvässä sovussa maailman kanssa, niin kauvan kuin usko ei ole muuta kuin tyhjä pään ajatus, niin kauvan kuin eletään tässä puolinaisessa, laimeassa, raukeassa ja elottomassa kristinuskossa, joka rakentaa sopua sekä Kristuksen että Belialin kanssa, joka palvelee sekä Jumalaa että Mammonaa, mutta mitä enemmän asiasta tulee totinen tosi, mitä enemmän henki ja elämä täyttävät ihmisen, sitä enemmän maailma asettuu häntä vastaan ja julistaa sen — vanhan tapansa mukaan — haaveilemiseksi, lahkolaisuudeksi, pietismiksi. Ja se, joka ei tahdo tätä kärsiä: älköön tarttuko auran kurkeen; se, joka ei tahdo tulla kristityksi ja olla kristitty sielultaan ja sydämeltään, kokonaan ja jakamatonna, eläköön paljoa mieluummin ilman mitään jumalisuuden varjoakaan, maailman kaltaisena, niinkuin hän sisimmältä olemukseltaan onkin. "Ken tahtoo olla maailman ystävä, hänestä tulee Jumalan vihollinen". Oi ei, kristityksi ei tule, ellei kuole maailmalta, eikä saata kummastuttaa, jos maailma silloin katsoo sellaista samalla vastenmielisyydellä ja inholla, kuin elossa oleva katsoo ruumista. Salaista elämää Kristuksen kanssa Jumalassa, pyhää, sisällistä, selittämätöntä elämää ei voida elää, ellei olla siten kuollut; mutta tätä elämää ei maailma voi ymmärtää. — Ihmiset voivat kyllä peittää, puolustaa ja kaunistella pahuutta, mutta tehdä totista totta autuutensa asiasta, todella enemmän kunnioittaa Jumalaa kuin maailmaa, hengessä ja totuudessa palvella häntä, se on heistä vastenmielistä eivätkä he voi sitä kärsiä. Jos mikä hyvänsä heitä siitä muistuttaa, se loukkaa heitä heti, niinkuin "teidän sielunne pimittyi, ja te suutuitte" tyttärenne aivan viattomasta, syvimmän rakkauden, säälin ja hellyyden tuottamasta kysymyksestä: "oletteko koskaan ajatellut Jumalaa?" ja epäilemättä heti tuomitsitte hänet kadotetuksi ja vietellyksi, tuon vihattavan lahkon saastuttamaksi, "noiden jumalattomien, hiljaisten, kauheiden olentojen", "noiden mustien haamujen, joilla on väritön iho ja puoleksi sammuneet silmät".

Ja tämä johtaa minut toiseen vihattavaan salaviittaukseen, joka näyttää erityisesti voivan pelottaa ihmisiä lainkaan huolehtimasta ja ajattelemasta autuuttaan. Te näytte pitävän varmana, että henkisen elämän kehittämisestä on muka seurauksena ihmisen ruumiillinen häviö, että sielun pelastumisesta herännyt huoli tuottaa ihmisen ruumiillisen perikadon, hänen elämänsä, terveytensä ja mielensä rauhan kadottamisen; että vakavampi Kristinusko on ainoastaan valitusta, surua, alakuloisuutta ja kivuloisuutta. Ettekö ole koskaan lukenut, että Jumalan valtakunta on "vanhurskautta, rauhaa ja riemua Pyhässä Hengessä", eikä surua, huolehtimista ja rauhattomuutta? että vanhurskasten asunnoissa lauletaan riemuiten voitosta? että ei kukaan ole heidän riemuaan heiltä riistävä? Mutta ettekö ole myöskään lukenut, että "suurella murheella täytyy Jumalan valtakuntaan sisälle tulla?" että se suru, joka on Jumalan mielen mukainen, tuottaa autuuteen parannuksen, jota ei kadu? — Nautinto ja huvitus on ihmisten tunnussana; innokkaasti koettaa kukin karttaa kaikkea tuskaa ja pelkää kuin kuolemaa kaikkea, mikä saattaisi häntä häiritä hauskassa, syntisessä olossaan. Oi niitä ylpeitä, kataloita olentoja iloisuuksineen ja tuoreuksineen! heille julistaa Kristus itse: "voi teitä, jotka nyt hymyilette; sillä te tulette itkemään ja suremaan". Voitteko edes luulla, että ihminen, joka näkee ja tuntee kurjuutensa, jota painaa hänen syntitaakkansa, voi kulkea hymyhuulin ja tanssivin askelin, voi leikkiä, laskea pilaa ja hauskasti tehdä syntejä teidän kanssanne? Mutta se, joka säikähtäen väistyy tätä tuskaa, ei myöskään koskaan saa tuta riemua Jumalassa; se joka alituisesti tahtoo ehkäistä sitä surua, "joka on Jumalan mielen mukainen", ei myöskään koskaan tule käännetyksi, parannetuksi, ei koskaan todelliseksi kristityksi. Eikö teistä ole luonnollista, että se tuska, joka ihmiselämässä on syvin ja kaikkien muiden lähde, synnin tuska, ei voi olla leikin kaltainen? Mutta juuri tätä tuskaa välttävät ihmiset suurimmalla varovaisuudella, vaikka se enemmän kuin kaikki muut tuskat heitä lähentelee; tuska, josta oikeastaan ei ketään heistä voida armahtaa. Kuinka usein se tahtookaan hiljaisina hetkinä nousta heidän sydämessään — mutta he painavat sen alas, ennenkuin se saa valtaa heidän ylitsensä. Kuinka usein se tempaakaan heidät kesken heidän iloaan, suruttomuuttaan ja huvejaan — mutta he pakenevat sitä. Oi, jos he sillä tavalla tahtovat päästä siitä, niin tietäkööt he, että se vain tuokioksi heittää heidät sitä suuremmalla voimalla palatakseen. Synnin tuska on tuskaa, joka välttämättömästi on kerran koettava, jota kaikkien on tunnettava, olkoonpa se sitten siellä tahi täällä, ajassa tai ijankaikkisuudessa. Niinpä niin, kyllä ihminen saattaa ehkäistä tätä surua, kun Jumala sen kautta tahtoo saattaa häntä parannukseen, mutta hän ei saata estää, että siitä kerran hänen ikuiseksi kauhukseen tulee todellinen ja muuttumaton; kyllä hän voi estää Jumalaa asettamasta hänen syntejänsä hänen omantuntonsa silmäin eteen, että hän näkisi, katuisi ja saisi ne poispyyhityiksi Kristuksen verellä, mutta ei hän voi estää Jumalaa asettamasta niitä hänen eteensä hänen turmiokseen ja ikuiseksi kadotuksekseen. Jumalan sana ei tässä asiassa vähintäkään jätä meitä epätietoisuuteen. — Kuitenkin on kummallista, että useimpien ihmisten puuhan ja homman tarkoituksena aina on löytää huveja ja iloa, syöstä toisesta huvituksesta toiseen. No niin, onko heillä siis niin hauska? Oi ei, levottomia ja rauhattomia he enimmäkseen ovat, ja sangen harvoin heitetään heille kuin syöttinä haihtuva huvi, jonka jälkeen sama etsiminen ja rauhattomuus alkaa uudestaan; heillä ei itsellänsä ole rauhaa, eivätkä he voi jättää muita rauhaan. Oi, tahtoisimmeko. vaihtaa heidän kanssansa? Ei, ei! keskellä kaikkien kärsimysten, keskellä taisteluiden ja kyyneleiden on meillä Jumalassa ilo, jota he eivät voi kuvitella, saamme tuntea rauhaa, "joka käy yli kaiken ymmärryksen", on meillä autuuden toivo "kypäränä", ja tiedämme kyllä, että "meidän surumme, joka kuitenkin on ajallinen ja kevyt, synnyttää meissä ikuisen ja ylen määrin tähdellisen ihanuuden".

Mutta minä puhun todellisesta Kristinuskosta; ehkä te hymyilette sille, koska te olette itsessänne vakaannuttanut sen ajatuksen, että kaikki teidän tyttäressänne oli ollut vaan eksymystä, lahkolaisuutta, tai miksi te sitä tahdotte nimittää. Kysymys on siis siitä, mitä on pidettävä lahkolaisuutena? Epäilemättä sitä, mikä sotii Raamatun sanaa ja meidän kirkkomme tunnustusta vastaan. Jos tahtoisitte itse tutkia asiaa, niin tulisitte minun kanssani siihen kokemukseen, että tyttäressänne juuri sillä muutoksella, jota te etupäässä piditte vääränä ja lahkolaisena, on Raamatussa täydellinen ja varma perustuksensa, ja sen sanat ansainnevat kai teidänkin silmissänne enemmän uskottavaisuutta, kuin teidän omat kuvittelunne ja käsitteenne asiasta. Mutta vaikka jonkin puolen tyttärenne olemuksessa ja puheessa täytyikin tuntua teistä liioittelulta, haaveilemiselta ja selittämättömältä, niin piti sen vähemmin hämmästyttää teitä, kun te toiselta puolen otatte huomioon, kuinka hellä ja liikuttava teidän keskinäinen suhteenne oli, ja kun toiselta puolen teidän omat lausuntonnekin monasti kuvastavat enemmän kuohuvaa mielen tilaa kuin malttia ja tyyntä mietiskelemistä. Kukapa ei huomaisi, että harkittu perustelu vähemmän kuin aikaisempi ennakkoluulo sai teidät niin väärin tuomitsemaan tytärtänne ja heitti teidät oman mielikuvituksenne suruihin? Huuto käy idästä länteen, ja se huuto oli tunkeutunut teidänkin korviinne. Lahkolaisuuden ja eksymyksen henki on irroillaan ja levittää ruttoaan, minne vain tulee — niin huudetaan, ja kaikki kauhistuvat ja vapisevat ja rakentavat suoja-aitaa, minkä suinkin voivat, itselleen ja omaisilleen. Mutta se ei auta: "tuuli käy kussa hän tahtoo"; ja heidänkin joukostaan voi löytyä joku, joka ei paaduta itseään kuulemasta kehoittavaa ääntä, Jumalan herättävää ääntä hänen sisimmässään. Hän tunsi kauvan kaihoa, jota hän itse ei ymmärtänyt; ehkä hän sattumalta tapaa jonkun, joka on kokenut samaa, mutta on löytänyt rauhan, löytänyt sen kalliin helmen, ja on Jumalan vahvalla perustuksella; totuuden, lohdutuksen ja rauhan sanat voittavat jalansijaa kaihoavan sydämessä, ja hän iloitsee siitä, että hänellekin on koittanut valkeus. Niin herää hän uuteen elämään, tulee uudeksi ihmiseksi ja lausuu lähimmälle ystävälleen toisellaisia sanoja kuin koskaan ennen — ja heti hän on saastutettu, kadotettu, pois sysätty ja häntä surraan kuin kuollutta! Ettekö tästä tunne itseänne, ystäväni, tai eikö monen täydy tuntea itseään tästä, monen, joka, tuntematta asian sisällistä laatua, muutamista heille vastenmielisistä ilmauksista, tai kenties jostain tilapäisestä erehdyksestä tuomitsee koko jumalallisen asian hyljättäväksi ja vahingolliseksi, eikä tässä varmassa vakaumuksessa emmi turvautua mitä mustimpiin ja luonnottomimpiin valheisiinkin tehdäkseen asian vielä vihattavammaksi!

Myöskin näytte te toden teolla pysyvän siinä mielipiteessä, että teidän tyttärenne kuihtuminen ja kuolema oli välttämätön seuraus hänen hengellisistä suruistaan — mielipide, jonka olen kuullut sanottavan myöskin muista, mutta jota en ole voinut hymyilemättä kuunnella. Vaikka olisi sattunutkin, että joku ihminen heti käännyttyään olisi kuollut — ja miksi ei sitä olisi voinut sattua silloin, samoin kuin muulloinkin? — niin tahdotaan erittäin mieluusti pitää aivan varmana sitä, että "surulliset ajatukset ovat hänet tappaneet", niin joudutaan siihen ja pidetään varmana, että hengelliset surut ovat syynä hänen kuolemaansa, mutta ei ajatella, että mahdollisesti olisi päinvastoin, että juuri hänen pikainen kuolemansa olisi voinut myöskin olla syynä heränneeseen huoleen, ja että Jumala sitä enemmän ja voimakkaammin olisi koettanut herättää häntä, koska hän näki, että hänellä ei ollut pitkää aikaa jäljellä. — Mutta mitä? vaikka minä kirjoittaisinkin kaikki ja niin paljon kuin tahtoisin, niin tiedän kyllä, että minun sanani eivät teissä voi mitään vaikuttaa, eivät voi teitä saada luopumaan ajatuksestanne ja vakaumuksestanne muuten, kuin että säde Jumalan taivaallisesta valosta tunkee sieluunne ja avaa sen totuudelle. Näitä asioita ei voida niinkuin esimerkiksi muutamia filosofisia totuuksia ottaa, hyväksyä ja hyljätä; valon täytyy tulla Jumalasta, ja ainoastaan nöyrä ja totuudelle avoin mieli voi käsittää ja vastaanottaa sen. — Kohta on kuitenkin tämä lyhyt, katoava elämä lopussa, ja silloin kai me saamme kaikki nähdä, kuka on paremman osan valinnut, sekö, joka ainoastaan on elänyt ja leikkinyt maan kuihtuvilla kukilla, vai se, joka on etsinyt ikuista, katoamatonta aarretta tuolla ylhäällä. Nostakaa siis tekin vanhaa päätänne ylöspäin, ystäväni; älköön teidän katseenne olko kiinnitetty pimeään hautaan: teidän tyttärenne ei lepää siellä, vaan hän lepää tuolla ylhäällä, Jumalan luona, ja löytäkää hänet sieltä!

P.S.

Koska minä tyytymättömänä ja kummastuksekseni huomaan, että on luultu tarpeelliseksi vastoin minun tietoani ja tahtoani jättää minun teille kirjoittamani kirjeet yleisön käsiin, ja koska pelkään, että moni siitä häikäisevän runollisesta valosta, johon olette voinut pukea asianne, kentiesi joutuisi harhaan ja eksyisi, niin aion pitää huolta siitä, että myöskin tämä vastaus, niin järjestämättömänä ja vaillinaisena, kuin te sen tässä näette, julaistaan edes heikkona vastalauseena teidän totuuden asian vääristelyynne.