Ensimäinen kohtaus.
Vaaranen, sitten Anna.
Vaaranen (tulee sisään, laukku ja pyssy olalla). Tässä löydän minä viimenkin ihmisen asunnon, käytyäni tässä tienoossa melkeen koko päivän. Niin, ihmisen asunto, jos tätä voin siksi kutsua, (katsoo ympärillensä), mutta kaikki näyttää kuitenki, että tämä on asunto kummiki köyhille lapsille, jos ei muille. (Istuu penkille, ottaa lakkinsa päästään ja kuivaa kuumia kasvojansa.) Suomi! milloin se päivä koittaa sinulle, että ihanat rantasi eivät enää ole asunto-paikkoja köyhyydelle ja puutteelle? Milloin työ ja elämä osoittavat onnea ja rikkautta, eivätkä enää vaillinaisuutta ja sitä surullista autioa, jotka nyt piirittävät sinun laaksojasi. Ne ajat ovat vielä loittona pimeässä tulevaisuudessa. Kasvakoon ensin tämän uuden ajan poikia, uljaita ja voimallisia, auttamaan edistymistä meidänki raskaassa isänmaassamme (kääntyy äkkiä ja kuuntelee; laulu kuuluu kaukana, mutta lähestyy vähitellen.) Mitä kuulen! — laulu! — tässä on laulullenki asunto. Laulu, se kuuluu siis, huolimatta köyhyydestä, aina yhtä selvänä sinun rannoillasi.
Anna (tulee kantaen kivi-askeaa, ja laulaa:) Suomalainen kansanlaulu.
Voi äiti parka ja raukka,
Joka minua synnytit
:|: Maailman orjaksi tänne,
Kurjuutta kärsimään. :|:
Ei ole minulla maata
Eikä isäni perintöä;
:|: Ei ole minulla turvaa
Eik neuvon antajaa. :|:
(Hämmästyy nähdessään herran).
Vaaranen. Hyvää iltaa tyttöseni! — Elä kainostele, tule kuitenki vähä likemmä — en mitään pahaa sinulle tarkoita; saat nähdä että minä olen ihminen, niinkuin sinäkin.
Anna (lähestyen). Oh, kyllähän minä sen näen, mutta me näemme niin harvoin vieraita täällä, että — — —
Vaaranen. Sitä arvelin minäkin, mutta sano nyt, jos asut täällä yksinäsi, ja mistäs nyt tulet?