"Lue värsy ääneen kaksikymmentä kertaa, niin pian se sinuun menee." Mauno ajatteli todellakin noudattaa Matleenan määräystä. Olikin niin hupaisaa istua sisällä valkean ääressä, katsella seinissä ja katossa kimaltelevia kastepisaroita ja tietää, että edessä oli kinkeripidot tuhassa paistettuine perunoineen ja hiilillä kärvennettyine silakkoineen.
Hän viskasi pari tervaista juurimukulaa tuleen, joka koreasti leimahteli ja lämmitti. Sitten hän istuutui vällyille, kyynärpäät polvien varassa, kädet poskien alla ja kirja maassa edessään. "Koko maailma iloita mahtaa", luki hän värsyn loppuun ja toisti sen yhä uudelleen.
Helokki märehti. Matleena selvitteli koreaa lankaa. Hän ajatteli virkistää itseään neulomalla ruusuja kohta valmistuviin lapasiin. Auringonsäteet kimaltelivat pienissä kimpuissa sammallattialla. Ylt'ympäri "talon", kaikkialla kuusissa kuuli pikkulintujen viserrystä ja rapinaa. Matleena istui ajatellen, miten koreaa kaikki oli. Mikään ei voinut olla niin riemullista kuin metsässä oma, vihreä tupa.
Antin tekisi kyllä sinne mieli hänenkin, vaikka kestäisikin myöhäiseen iltaan, ennenkuin hän tulisi.
Samassa kuulivat sekä hän että Mauno kiireisiä askeleita, ja läähättävää hengitystä, ja joku hyökkäsi kuusta kohden kuin vainolaisten takaa-ajamana.
Keskeltä seinää, ottamatta selvää edes oikeasta sisäänkäytävästä, saapui Antti niin uupuneena, että hän, ennenkuin sai sanaakaan suustaan, heittäytyi pitkäkseen maahan. Hän oli kalmankalpea. Hiukset tahmeina hiestä.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän kykeni liikkumaan tai sanaakaan lausumaan.
Kahdeskymmeneskolmas luku.
KARKOITETUT.
Antti nousi kiirehtien.