"Ei olla nyt etäällä laumasta. Porohärkä on jo kyllä siellä. Tänä yönä saavat ruotsinlapset olla pikkulappalaisina vanhan lappalaisen kodassa."
"Matti kulta, lähdetään jo", hätäili Matleena, vetäen Mattia mekonhihasta. "Kuulen töyrän yläpuolelta harmaan koiran ääntä; se vinkuu ja etsii jälkiä. Kuulenpa poikien huhuiluakin."
Matleena sai Matin mukanaan jäälle. Pikku Pallas katseli, miten Antti järjesteli kelkkaa. Hän ajatteli, että ruotsin-ihmisten vaellus oli perin hankalaa: ei pulkkaa, johon saattoi köyttää kiinni mitä tahtoi mukaansa, eikä poroa vetäjäksi peninkulmaisten lakeuksien yli! Kaikkein pahinta oli kai liikkua noin raskaissa tamineissa, varsinkin mitä jalkineisiin tuli. Olihan Antilla ja Maunolla aikaihmisten kengät, läpiliottuneet ja heinillä täytetyt. Heidän paikkaiset ja repeilleet pitkät housunsa sekä pitkähihaiset, vyöttömät takkinsa olivat verhoiksi työläät ja sopimattomat. Koskaan ei lappalainen olisi halunnut tai voinutkaan kulkea retustaa tietään moisessa puvussa.
Pikku Pallas pyrähteli ja hypähteli notkeana kuin näätä, yllään lyhyt poronnahkamekko säärimyötäisine housuineen, jotka olivat nilkasta kiinninyörätyt korein tupsunauhoin, ja jaloissaan höyhenkeveät lapikkaat. Sininen, viheriäraitainen suippolakki kattoi päätä keveänä kuin tyhjän verta!
Lapinpoika asetti sukset ja sauvat kelkkaan ja tarttui nuoraan auttaakseen Anttia vetämään. Matti oli sen sijaan neuvonut jättämään kuorman jäljelle. Hän lupasi kyllä auttaa heitä kohoveden yli.
Heidän rohkea tuumansa, kun olivat ottaneet vuohen mukaansa pitkälle kiertomatkalleen, huvitti lappalaista suuresti. Vuohihan oli melkein yhtä helposti hoidettu ja ruokittu kuin poro.
Tuossapa Helokki tulikin juosten metsiköstä, kun Matleena kutsui sitä, tuli kylläisenä ja tyytyväisenä.
Matleena oli molskahtaa jäihin, kun ei voinut olla katselematta taakseen sinne päin, mistä hän kuuli selvästi haukuntaa ja hoilotusta. Heidän ollessaan keskellä leveää jokea hän saattoi nähdä kylän, jonka ohitse he olivat tulleet, ja siitä ylempänä peltoja päivineen, mäkirinteitä ja ojanpartaita. Näkipä hän tumman, tiheän metsänkin, missä heidän vihreä tupansa oli ollut!
Hän piilottautui väristen Matin taa. Tuolla, juuri missä mäkitie aukesi joelle, hän näki harmaan koiran vinkuen ja hiljaa ulvoen painaltavan sitä pitkin. Ylhäällä, uloinna mäen laella hän huomasi kaksi rotevaa miestä ja kolme poikaa sekä tytön. Ne olivat takaa-ajossa kuin ahnaat sudet, himoten saalista!
Matleena tarttui tanakammin Matin mekkoon; Mauno piteli hänkin siitä yhtä lujasti.