Kahdeskymmenesviides luku.
LAPPALAISKOTA JA POROT.
Kaukana heidän edessään, missä tie kulki jo pohjoispuolellaan lumesta vapaan mäen poikitse, näkyi aivan kuin harmaista, kuivista puista muodostunut metsä, joka liikkui hiljaa eteenpäin.
Karin Matti joikahutti äänekkäästi, päästi omituisen, läpitunkevan parkaisun, joka ponnahti juuri kuin kurkusta ja suulaesta yht'aikaa. Ken ei ollut ennen sellaista kuullut, olisi voinut luulla Matin äkkiä saaneen "miestä väkevämpää" ja loruavan järjettömiä. Mutta Hallatunturin lapset tunsivat toki sen verran lappalaisten tapoja, että käsittivät Matin nyt tilaisuutta varten sepitetyllä laululla tervehtivän vaimoaan, lapsiaan ja poronvartijoita ja kertovan heille kohtauksensa ruotsalaislasten kanssa, niin että kodassa tiedettiin heidän kohtalostaan jo paljon ennen heidän tuloaan porolaumaan.
"Porohärkä juoksi pakoon koko päivän", joikui Matti. "Tapasi pieniä ruotsalaislapsia jäätyneen veden partaalla; pelkäsivät lappalaista, olivat mielissään, kun tunsivat Karhutunturin Matin. He saavat lappalaisruokaa, saavat maata lappalaisen kodassa. Ovat orpoja, ei isää, ei äitiä."
Pieni Pallas heittäytyi suksilleen heti, kun näki poronsarvimetsän. Hän kiisi nuolennopeana kuin vainottu merilintu yli jään. Perästä-tulijat kuulivat pian paimenkoirien haukuntaa niiden liehuessa enemmän kuin tuhatlukuisen porolauman ympärillä saadakseen sen yöksi koolle.
Lappalaisilla oli aikomus pystyttää majansa mäelle, tälle puolen suurta kylää, jonka lapset olivat nähneet toiselta rannalta. Oli siinä niin koirilla kuin lappalaisilla ankara työ kuljettaessaan noita välistä sangen äksyjä eläimiä ahtaan solan kautta joelta kankaalle. Matti hiihtikin edelle ollakseen apuna.
Mauno, Matleena, jopa Anttikin kävelivät kuin unessa laahustaen jalkojaan. He tuskin virkistyivät tavatessaan pikku Matin tiellä lumisohjussa tallustamassa juuri niin iposen alastomana kuin oli syntyessään. Siirillä, hänen pienellä siskollaan, oli työ ja vaiva saada hänet kiinni ja kotaan viedyksi. Mutta lappalaisäiti, Serina, oli käänteissään varmempi. Hän otti sätkyttelevän pojan, pisti hänet nahkakoteloon, hienoon poronkarvavuoteeseensa ja sitoi tuon pehmeän verhon hänen elämää ja vallattomuutta hytkähtelevän pikku ruumiinsa ympärille. Käärön hän ripusti hihnoilla kodan kattoon kiinnitettyyn kapeaan puunrunkoon. Siiri alkoi heiluttaa "kätkyttä" ja lauleli villiä, huumaavaa lappalaista kehtolaulua Matille, joka vaikeni, kuunteli ja — nukkui.
Kiertolaislapset, pienet, väsyneet raukat, heittäytyivät poronnahoille, joita oli kuin mattoja tulen ympärillä kodan keskellä. Siitä heidät herätettiin juomaan väkevää kahvia. Mutta ei mikään kahvi eikä mikään maailmassa saanut Maunon silmiä auki.
Ihmeellistä vain, miten Antti ja Matleena piristyivät kahvitilkasta. Samassa tuntui nälkäkin. Kuinka uskomattoman hyvältä maistuikaan poronliha, jota he saivat ohraleipäkakulla. Yksin musta, voimakas poronverisoppakin oli heistä makoisaa. Poronmaidosta, jota tarjottiin sirostiveistetystä maljakosta, he saattoivat kuitenkin kiittäen kieltäytyä. Siitä, joka ei ole siihen tottunut, se tuntuikin karvaalta ja väkevältä. Vuohenmaito maistui heistä paljon paremmalta.