Helokki, jonka rikas maitovarasto tarjottiin lappalaistalouden avuksi, kiipesi sievästi poronnahkojen yli oikaisten itsensä mukavasti äärimäiselle taljalle.
Mauno nukkui yhä kuin kivi.
Kuitenkin vallitsi kodan ulkopuolella mitä kauhein meteli. Lappalaiset kirkuivat ja luikkasivat heittäessään suopunkeja niiden porolehmäin sarviin, joita oli lypsettävä. Porot asettuivat kaikkine sorkkineen vastarintaan lumisohjussa ja paljastuneitten mätästen keskellä. Mutta ne vedettiin esiin, ja lappalaiset pitelivät niitä paikoillaan tyttöjen lypsäessä pieniin maljakkoihin.
Porolehmät ja -vasikat tuijottivat ihmetellen vieraisiin, Anttiin ja Matleenaan, jotka käyskentelivät Siirin kanssa käsi kädessä mahtavan lauman keskellä. Turvallisina kulkivat lappalaislapset porohärkäinkin parissa, jotka tappelivat ja puskivat toisiaan lopulta yhteensekaantunein sarvin ja suopunkien lentäessä heidän korviensa ympärillä. Alati valppaat lappalaiskoirat saattoivat äkkiä havaita poron, joka huomaamatta halusi lähteä paremmille laitumille. Ne nuolena perässä, suoraan lauman läpi, niin että sai katsoa eteensä pysyikö pystyssä, jos sattui niiden tielle!
Joka puolella kaikui omituinen, pehmeä, mutta sittenkin hiomaton kieli. Lappalaiset juttelivat, viittoilivat kiivain liikkein laumaan päin ja huusivat tullakseen kuulluiksi. Oli vangittava porohärkiä vetojuhdiksi kesytettäväksi; oli hoidettava pieniä, hontelosäärisiä vasikoita; oli eroiteltava eläimiä teurastuksen varalta.
Naiset puhelivat hyväillen puolilaulavalla äänellä lypsyporoillensa.
He kyykkivät maassa, polvellaan nuori, pieni, silkinpehmeä vasikka.
Sitä he hellivät ja hyväilivät poroemon seisoessa vieressä ja hellästi
katsellessa suurine, mustankosteine silmineen.
Antti ja Matleena olivat kuin päästä pyörällä. Omituinen joikuileminen, tuo ikäänkuin hilpeä touhu ja kiire, koko elämä tempasi heidät mukaansa.
Kodan aukosta kohosi savu mustana ja paksuna. Pikkupojat, jotka olivat juosseet, hoilanneet ja pyöristelleet lumessa sekä päivinä paistavien mättäitten keskellä porojen, koirien ja ihmisten tyrkkiminä, alkoivat vetäytyä ruuan ääreen ja levolle. Sarvimetsä harveni. Oksapari toisensa jälkeen vajosi seisovaan laumaan. Yhä useampia sukelsi piiloon, ja pian oli koko porolauma yölevolla. Lappalaiskoirat puolestaan, jotka olivat saaneet ruokaa kodassa, nukkuivat sen lämpimässä, suljetuin silmin, kuten Lapin piskien on tapana, mutta korvat jännitettyinä pienintäkin suden ennettä huomaamaan.
Matti tuli kotaan seurassaan isot pojat ja rengit. Serina oli varannut heille ruokaa ja kahvia. Naisväki, sukulaisia ja porotyttöjä, tuli pian jäljestä nälkäisenä ja väsyneenä — ei pahemmin sentään kuin että jaksoivat ylläpitää kodassa hilpeää hälinää.
Miehet polttelivat lyhyitä liitupiippujaan; samaten vanhemmat naiset. He joivat mustaa kahvia ja kertoivat seikkailutarinoita, niinkuin vanhasta sudesta, jota ei kukaan voinut kaataa, se kun oli loihdittu eikä siihen siksi pystynyt keihäs eikä ruuti. He puhelivat kuiskaten, mitä muka Matti oli "nähnyt" juhannusyönä seisoessaan uhrikivikukkulalla. Hänpä oli nähnyt kaiken, mitä vuoden mittaan oli tapahtuva maassa, ja osasi ennustaa rauhaa, sotaa tai ruttoa, hyvää tai huonoa vuotta. Hän oli seurannut näyssään kuoleman kulkua. Matti tiesi sanoa — jos vain "tahtoi" — korjaisiko kuolema vuoden varrella enimmäkseen vanhaa vai nuorta väkeä.