Koko tuon lapinkielisen puhelun käänsi Siiri Antille ja Matleenalle.
Hän keksi kyllä itsekin lisää, muuttaen kaiken hieman kammottavammaksi.
Täällä lappalaisten joukossa ei ollut puhetta haltijoista ja keijukaisista, vaan kyllä sen sijaan hiisistä ja noidutuista ruotsalaisista, joiden oli pakko totella ja seurata lappalaista, vaikka olivat ennen olleet hänelle kopeita — ja noita-akoista ja "uhreista" ja vaaroista autioilla tunturilakeuksilla, missä vainajat huusivat ja vaikeroivat rämeillä yöt läpeensä.
Kummallista, että ihmistä saattaa ruveta nukuttamaan moista kauheata puhetta kuullen! Mutta Antti ja Matleena, hepä kävivät sittenkin unisiksi. He olivat heittäneet yltään lionneet kengät ja päällimäiset verhot, ja nyt he vyöryttäytyivät poronnahalle Siirin ja pikku Liisan viereen.
Porolauma nukkui ulkona. Tuhansittain elämää, ja kuitenkin äänetön hiljaisuus. Yli kaiken säteili kevät-yön lempeästi hymyilevä tähtitaivas, loistellen köyhän lappalaisen kodan yllä, kuten se edellisenä yönä oli valaissut kulkurilasten vihreää tupaa metsässä.
Kahdeskymmeneskuudes luku.
JÄLLEEN OMIN PÄIN.
Sekä päiviä että viikkoja on kulunut siitä alkukevään aamupäivästä, jolloin Hallatunturin lapset erkanivat vanhoista ystävistään, Karin Matin lappalaisjoukosta.
Niin Antti, Matleena kuin Maunokin olivat sitä ennen saaneet ottaa osaa suopunginheittoon, lypsyyn ja telttojen kokoamiseen sekä auttaa taloustarpeita ja ruokavaroja pulkkiin sullottaessa, jotka rivissä seisoivat valmiina odottamassa.
Antti oli koettanut poronajoa, joka oli hauskaa, mutta oli käydä vaaralliseksi. Hän sai nimittäin istua pulkkaan, sävyisänä pidetty porohärkä valjastettiin eteen, ja Matti itse jätti poronnahkahihnan Antin käteen. Nyt neuvottiin häntä, miten tuli hoitaa ajoporoa ja käytellä hihnaa heittäen sitä poron sarvien oikealle tai vasemmalle puolelle, aina sen mukaan kumpaan suuntaan halusi joutuakseen kantavimmalle lumelle. Hänelle opetettiin myös, kuinka oli meneteltävä, jos poro vasten odotusta rupeaisi äksyksi. Ja sitte oli Antti kiitänyt matkaan hangelle korkeitten honkien väliin; ne loistivat kullansinipunervina aamuauringossa, joka juuri tunkihe metsän läpi.
"Heleijaa!" — Suurenmoista! Ihanampaa ei liene kotkan kulku yli metsäin! Antin mieli kävi niin keveäksi. Hän kuvitteli lentävänsä kuin kotka, liikkuvansa nuolen nopeudella metsän halki kuin lohi kirkkaissa vesissä, penikulmamääriä kiitäen kuin nuori varsa! Poro raivasi itselleen tien runkojen välitse, missä ei ollut koskaan tietä näkynyt.