Mutta sitte, eräällä kaskella, se tahtoi kääntyä takaisin, jota toimenpidettä Antti vastusti mitä jyrkimmin, nykien suitsista ja huutaen vaativasti: "Hei, hei, matkaan vaan!" Hän heitteli ajohihnaa sarvien oikealle ja vasemmalle puolen, kiskoi ja repi. Näin hupaisessa kyydissä hän ei ollut vielä koskaan ollut!
"Tahdotkos lähteä menemään, senkin sorkkatonttu!" hoilasi Antti, viskaten ylimielisenä haukkumasanan tunturien porohärälle, hän, joka oli ainoastaan metsien ja mäkien ruotsalaispoika!
Niin että porohärkä suuttui. Salamannopeasti se kääntyi pulkkaa kohden hyökäten sarvin ja etujaloin poikanulikan kimppuun, joka oli sanonut häntä "sorkkatontuksi"! Olipa nyt hyvä, että Antti oli painanut mieleensä äksyjä poroja koskevan opetuksen ja että hän tottumuksesta sekä välttämättömyyden pakosta oli kehittynyt päättäväksi ja vikkeläksi liikkeissään. Antti tarttui siis pelastuskeinoon, jonka Matti oli hänelle neuvonut. Hän liukui pulkasta, kiepsauttaen sen reippaasti ylitsensä kuin suojukseksi. Sen alla hän sitte makasi mielestään hirveän pitkän ajan, kuullen, kuinka porohärkä rummutti pulkkaa kovine terävine "tonttusorkkineen".
Poro oli enemmän kuin tyytymätön siihen, ettei voinut toden teolla väsyttävistä ponnistuksistaan huolimatta yltää poikaan, joka oli niin taitamattomasti nykinyt hihnasta, kirkunut "hei, hei!" ja nimitellyt häntä sorkkatontuksi, ja joka nyt makasi tuossa puupohjan alla, niin ettei porohärkä voinut tarttua häneen. Täytyihän sen säästää sorkkiaan, jotka saisivat tehdä yllin kyllin työtä päivän mittaan särkiessään hankea; sen alla vasta oli sen mieluisa ravinto, jäkälä, josta porot elävät.
Antti tirkisti aukosta pulkan alta, jota hän kohotti selällään. Hohoo — oliko niin, että poro oli perin röyhkeästi kääntynyt vetoasentoon valmiina lähtemään takaisin leiripaikalle. Nyt sieti olla taas nopsa käänteissä. Sorkkatonttu oli, näet, selvässä aikeessa lähteä matkaan pulkkineen välittämättä siitä, oliko siinä ruotsalaispoikaa vai ei.
Tuskin ehtikään Antti vääntää pulkan suoraan ja pyöräyttää itsensä siihen pää edellä, ennenkuin, aivan oikein, oltiin menossa takaisin kotaa ja laumaa kohden. Antti palasi leiriin silmät ilosta loistaen, koko pulkanalaisen tappionsa unohtaneena ja voitti lappalaisten suosion- ja ihailunosotukset — minkä ihastuksen hän otti ihmeteltävän vaatimattomana vastaan. Hän yksin vain tiesi, kuinka jänismäiseksi hän oli tuntenut itsensä pulkan alla viettämänään hetkenä, päänsä päällä terävät, paukuttavat poronsorkat.
Kun sitte Matleena ja Mauno myöskin tahtoivat tulla huomatuiksi ja yrittää osakseen lappalaisten suosiota tekemällä huvimatkan pulkassa, nousi Antti päättävään vastarintaan. Hän vakuutti sen olevan pienokaisille suorastaan vaarallista. Niinkuin muka olisi tarvittu jotain taitoa pulkassa-ajamiseen! Istuu vaan ja pitää hihnasta kiinni! No, kas nyt aina!
Mauno oli voinut vallan mainiosti lappalaisten ja porojen joukossa. Olipa leikkinyt pikku Matinkin kanssa, joka oli saanut ryömiä aamulla kätkyestään ja näyttänyt karvaiselta tonttulapselta, kun pehmeät poronkarvat olivat tarttuneet hänen hikiseen pikku ruumiiseensa. Mauno tunsi itsensä niin perin tyytyväiseksi oloonsa lappalaisten luona, että hänestä olisi ollut paljon mukavampaa kulkea takaisin kotiin heidän kanssaan kuin kierrellä teitä pitkin ja juosta itsensä pilalle jäällä pahan talon väkeä ja koiraa paossa. Hän tunnusti avomielisesti, ettei hänen paluutansa muu estänyt kuin se, ettei tuvassa enää ollut isää eikä äitiä.
"Näetkös, Antti", oli Mauno vakuuttanut, lyödä paukahuttaen kätensä yhteen, "näetkös, jos he vain olisivat siellä, niin minä puolestani kääntyisin ja ajaisin takaisin kotiin pulkassa porohärän vetämänä koko tien Hallatunturille asti, ettäs sen tiedät."
Mauno oli mennyt Antin luota ylimielisenä, kädet housuntaskuissa, ylpeänä siitä, että hän taisi luopua niin komeasta kyydistä siksi mitättömän esteen tähden kuin oli se seikka, ettei pienessä harmaassa tuvassa ollut enää isää eikä äitiä.