Surullisen haikeaa oli, kun kulkurilapset ja lappalaiset, jotka ihan äsken olivat kohdanneet toisensa, nyt jälleen lähtivät vaeltamaan kumpikin taholleen — lapset etelään ja itäänpäin varallisten ihmisten luo, viljaviin seutuihin, lappalaiset nopeaa kulkua pohjoiseen päin kohden suurta valoisuutta, korkeita tunturijyrkänteitä ja aavoja paasikallioita, jotka olivat valkeina poronjäkälästä.
Kun kiertolaisemme jälleen yksinäisinä lähestyivät suurta kylää, kuului etäältä Karin Matin jäähyväisjoikaus:
"Pois vaeltavat kulkurilapset, pois paljon näkemään ja oppimaan kirjan mustista sanoista. Köyhä lappalainen ei tiedä mitään, ei voi selittää mustia sanoja. Köyhä lappalainen kulkee tunturille, oppii ymmärtämään suuren Isän sanaa, oppii tietämään, missä se yrtti itää, joka lääkitsee sairaan miehen, oppii löytämään tien harmaasäären olinpaikoille, oppii selittämään tunnusmerkkejä. Köyhällä lappalaisella on tunturin yläpuolella hyvä Isä; hän vaeltaa sinne nopeasti, laulaa laulun kulkurilapsista, jotka ovat ilahuttaneet lappalaista kodassaan. Kulkurilapset ovat vaeltaneet pimeää tietä, mutta heidän yllään on valoa. Kulkurilapsilla on myös hyvä, suuri Isä."
Lapset olivat seisoneet hiljaa kuunnellen, kunnes joikuvan lappalaisen ääntä ei enää ollenkaan kuulunut.
Kahdeskymmenesseitsemäs luku.
"MORSIAN."
Lapset läksivät niin muodoin taas matkaan suurasutusta kohden. He tulivat taloihin, missä vallitsi järjestys ja rattoisa olo, missä työ sujui vauhdilla ja vastakudotuita liinakappaleita valkaistiin auringossa levälleen levitettyinä mäenrinteille talojen äärellä. Välistä he myöskin joutuivat paikkoihin ja taloihin, ulkoapäin kyllä peräti muhkeisiin, mutta sellaisiin, joissa juoppous ja laiskuus olivat tehneet mielet koviksi ja kielet veitsenteräviksi.
Vietettyään kerran yönsä pelon vallassa ja nöyryytettyinä juuri sellaisessa paikassa, he tulivat uuteen vieraaseen pitäjään. Valkeiden koskien kohinaa, joiden pauhu oli kuin ainaisena ukonjylinänä yhäti heidän korvissaan kaikunut heidän seuratessaan maantietä jokilaaksoja pitkin, ei kuulunut enää.
He olivat päässeet seudulle, missä merenkulku alkoi ja valtajoki virtasi purjehduskelpoisena, leveänä ja tyynenä. Sen partailla oli taukoamatonta hyörinää ja pyörinää, ja se kuljetti muassaan kellertäviä hirsiä, jotka korjattiin suuriin sahoihin. Ulompana satamassa oli ankkurissa niin oman kuin vieraan maan laivoja, lotjien ympäröiminä, jotka olivat täyteen ahdetut äsken-sahatuita lankkuja. Oli kesä, öin ja päivin valoa, valoa ilmassa, valoa mielissä. Sahoilla ja laivoissa kävi työ hilpeällä vauhdilla.
Kulkurilapset vaelsivat talojakin korkeampien lautatarhojen läpi, missä tuore puu raittiisti tuoksui. He pysähtyivät valkorunkoisten koivujen luo, jotka reunustivat tietä hienoon, valkeaan herrastaloon.