Pieni höyryvene, kokassaan Ruotsin lippu, seisahtui laiturin luo, joka oli vähän tuonnempana lautatarhasta. Seurue hienoja ihmisiä tuli nauraen ja jutellen koivureunaista, kauniiseen herrastaloon johtavaa tietä kohti.
Matleena vetäytyi pelästyneenä syrjään Helokin kera. Veljet seurasivat.
Lautapinkkojen takana oli kyllin piilopaikkoja.
Matleena käsitti, etteivät he itse voineet nyt heti kulkea samaa tietä, jota niin hienot ihmiset olivat menneet; niin että hän kääntyi pieneen taloon, joka näytti niin somalta. Siinä oli pienet ikkunat, jotka nauroivat punaisen tiilikaton alta aivan kuin jahtimestarilla, vaikka tämä talo oli pienempi, väriltään vaalea ja keltainen.
Vihreä säleaita kiersi ympäri pihaa; tämä oli iso kasvistarhoineen ja luonnollisine nurmikenttineen, joille oli levitetty kankaita valkaistumaan.
Siellä oli myöskin pensaita ja pikkupuita, oikein rungollisia. Lapset tiesivät nyt sen verran, että ne olivat puita, joissa kasvaisi omenia; ja vaikka he eivät olleet milloinkaan syöneet tai maistaneet omenia, niin oli heidän mielestään juhlallista nähdä sellaisia puita, joita oli ollut itse paratiisissa.
Sitä paitsi oli siellä monenlaisia kukkia ja ruusuja. Niin että Antti katsoi hyväksi asettaa koivunvitsaksesta tehdyn renkaan Helokin kuonon ympärille, ennenkuin he astuivat sen kera kauniista, valkeasta portista.
Kasvistarhasta talon eteläpuolella nousi nuori nainen. Hän oli rikkaruohoa kitkemässä.
Kohottaen käsivartensa kaarena suojaksi aurinkoa vastaan, hän tarkasteli tulijoiden jotenkin tavattoman näköistä ryhmää.
Hänen nuorille, kauniille kasvoilleen tuli hellä, myötätuntoinen ilme. Hänen äänensä kaikui surullisen huolestuneelta: "No totisesti, eivätkös nämä lapset ole katovuoden kulmilta, ehkä suurtunturilta, missä on ollut vaikeinta. Miten teidän raukkojen on täytynytkään kulkea pitkältä ja kärsiä paljon. Tulkaa sisään, rakkaat."
Hän tuli kasvismaalta kiiruhtaen taloon päin.