"Hän oli morsian — Antti, Mauno, — pojat. — Hän oli morsian", kuiskasi Matleena innosta ja ilosta suunniltaan.
"Hupsu", jupisi Mauno, jonka oli nälkä. "Oletko koskaan nähnyt minkään morsiamen kykkivän kasvistarhassa kitkemässä. Kyllähän täällä alamaassa kaikki on takaperoista — mutta niin päin seiniä eivät asiat kuitenkaan liene."
"Kuitenkin se oli hän, tottahan näette. Tuo oli se korea, hieno morsian", kuiskasi Matleena. Enemmän ujona ja hämillään kuin konsanaan, mutta sittenkin ihastuneena hän hiipi veljien taa, jotka häpesivät hänen typerää keksintöään ja olivat juuri piilottamaisillaan hänet.
He tulivat suureen, aurinkoiseen huoneeseen, missä oli niin hienoa kuin olisi käyty häätalon pyhäkammioon — ellei siellä olisi ollut tavallista takkaa ja uuden uutukaisia kangaspuita keski-ikkunan edessä ja niissä pumpulikangasta.
"Morsian", josta Matleena oli puhunut, seisoi valkeaksi maalatun kaapin ääressä ottaen innokkaasti esille ruokaa.
Mauno alkoi tuijottaa suurin silmin hänen päähänsä. Ei kai tuo, joka sijaitsi noin korkealla punapilkkuisen karttuunihuivin alla, voinut olla morsiuskruunu. Luultavasti siellä oli vain hiuspalmikot, jotka olivat kierretyt pään ympärille ja kammalla kiinnitetyt.
Mauno silmäili nuoren emännän vartta keksiäkseen jotain muuta huomattavampaa morsiamen tunnusta.
Vieläkös mitä! Pumpulipusero ja kotikutoinen, siniruutuinen hame!
Samassa "morsian" kääntyi. Hän kohtasi Maunon miettivän, terävästi tutkistelevan silmäyksen. Poika näytti somalta, aivan kuin pieni, viisas karhunpoikanen: pää oli kallellaan, ja siniset silmät tähystivät häneen mietiskellen.
"Mitähän tuollainen pieni mies ajattelee, kun hän näyttää niin ihmettelevältä?" kysyi hän mennen hymyillen lasten luo heidän seisoessaan ovensuussa.