"Matleena sanoo", — alotti Mauno.
"Ole vaiti Mauno", varotti Antti nipistäen veikkoa käsivarresta jotenkin tuntuvasti. Se oli merkki siitä, että tuli olla varovainen ja ymmärtäväinen puheissa ja eleissä ja yleensä siinä, mikä oli tässä maassa sopivaa. Mauno oli siihen tottunut sangen hyvin, niin että hän saattoi ojentua sen mukaan. "Mitä hän sitte sanoo, tuo Matleena?" kysyi nuori emäntä vetäessään Maunoa kanssaan pöydän luo.
"Tuo tyttönen ei näytä minusta haluavan sanoa muuta, kuin mikä on oikeaa ja hyvää", lisäsi hän ystävällisesti.
Matleena oli tulipunainen ja loi silmänsä alas. Hänen teki mielensä itkeä, niin tuskissaan ja häpeissään hän oli.
Mauno ei tietysti uskaltanut enää avata suutaan — niin suuresti hän kunnioitti Antin nipistystä.
"No mutta, lapset, nyt teidän täytyy kertoa, mitä Matleena sanoo."
Antti astui esiin, hänkin punaisena korvia myöten.
"Matleena juttelee usein niin paljon hullunkurista, jota hän keksii, vaikka ei siinä ole mitään pahaa. Nyt hän väittää, että nuori emäntä on — morsian."
"Eei, kuule, Antti, sitä minä en sanonut." Matleena suuttui veljen tavasta selittää väärin hänen sanojansa, ja niin hän vapautui rasittavasta ujoudestaan.
"Minä sanoin, minä, että emäntä oli morsian."