He pysähtyivät keskellä tanssia.
Isäntä, nuori sahanhoitaja, tuli sisään.
Hän seisahtui ovelle kuin kivettyneenä nähdessään vaimonsa pyörähtelevän keskellä päivää lapsimukulan kera, joka kaiken lisäksi oli katovuoden ja kerjäläisen puvussa.
"No mun päivinäni, Kirsti. Oletko tullut hulluksi?"
"Ei, poika!" nauroi Kirsti punaisena ja tanssin elähyttämänä. "Mutta näetkös, minulla on harvinaisia vieraita tuntureilta, niin että totta kai meidän täytyy pitää hauskaa keskenämme."
"Nyt lähdemme yhdessä kasvistarhaan kahvia juomaan", jatkoi hän. Kirsti otti kahvipannun, jaettuaan lapsille kannettavaksi muut kahvivarustukset. Ja niin he vaelsivat kiikkulaudalle, joka sijaitsi kukkivan pihlajan alla, lähellä tuvan nurkkaa ja kahta pientä kasvitarhaa.
Mies joi kahvia, kastaen kotonaleivottua vehnästä. Vaimo teki hänelle seuraa, istuen hänen vieressään terveenä ja onnellisena, jutellen lapsista puoli-ääneen.
"Niin, ajatteles, mitä tuollaiset pikku raukat ovat saaneet kärsiä", sanoi mies. Hän katsoi miettien lasten joko ahtaaksi käyneitä tai aikaihmisten hylkäämiä ja lahjoittamia vaatteita.
"Sitä ei voi sanoin selittää", intoili vaimo, "ilman sekä isää että äitiä, ja näinä kurjuuden vuosina! Näin he saavat nyt jatkaa kulkien ovelta ovelle, ottakoot sitte ihmiset heidät vastaan tai ajakoot ulos."
"En siedä kuullakaan sitä. Vaikeinta se on tietysti ollut tuolle pikku tenavalle. Tuollaiset pienet sääret, joilla hänen on pakko vaeltaa. Mutta reipas hän ainakin on rikkaruohoa kitkemään, niin että kyllä kai hänestä vielä aikaa voittaen tulee mies."